Seikkailen parasta aikaa hallinnon suolla. Tosin matkailuni tapahtuu teoreettisesti aiemman käytännön rämpimisen sijaan. Käsitteinä esimerkiksi governance ja/tai inkrementaalinen päätöksenteko alkavat ehkä aueta. (Suom. huom. väitän, että kunnassa suurin osa päätöksenteosta on inkrementaalista) Roskapönttömalli tehdä päätöksiä sai johtamistapana nimen ja hyvähän se on tutkailla esimerkiksi julkisyhteisöjen strategista johtamista sillä silmällä, miten se kuntastategia olisi ehkä pitänyt tehdä tai miten sitä pitäisi implementoida. Sinänsä, mitä tulee kuntalaisten osallistumiseen, käsittääkseni sitä oli 100% enemmän kuin edellisellä kierroksella. Liekö se sitten positiivista.

---

 

Negatiivista on se, että saman aikaan toisaalla selailen entisen työpaikkani internet-sivuja ja työpaikkoja melkein itku silmässä. Joku tekee päätöksiä. Joku tekee töitä tai työllistyy. Vaikka kokopäiväinen opiskelu antaa minulle merkityksellisyyttä ja aivot tykkää siitä, että niitä käytetään, se ei ihan riitä katkaisemaan omaa henkilökohtaista feedback loop from hell:iäni (ks. Mark Manson: https://markmanson.net/feedback-loop-from-hell)Kehä sekin, että kun opiskelen kokopäivätoimisesti, en ehdi käydä missään, joten en kuulu mihinkään, jolloin eli ympäristö tuntuu vielä vieraammalta kuin ennen.

 

No, auttaisiko siihen muutto Suomeen? Enpä tiedä, sillä jos en pysty kiinnittymään yhteen paikkaan, näinköhän pystyn toiseenkaan. Lisätään siihen se, että olen epävarma työllistymisestäni ja niin kauan kun kellun, voin vain murehtia asiaa. Tragedian ydin on tuttu usealle upseerin rouvalle: sitä ei asu yhdessäkään paikassa niin pitkään, että olisi jostain kotoisin. Ei siis ole kotia, johon palata.

 

Nomadeiksi nimittivät koululla noita lapsosia, jotka muuttavat kansainvälisesti vanhempiensa kanssa ja eivät ehkä näe itseään minkään maalaisina. Se voi olla ongelma, mutta se voi olla myös rikkaus, koska silloinhan maailma on avoinna mihin vain. Olettaen tietysti, että pystyt elämään asian kanssa, olet fiksu, sopeutuvainen ja kielitaitoinen. Uskoisin, että omani pärjäävät sinänsä, mutta puolentoista vuoden päästä sopeutuminen Suomeen saattaa olla haasteellista. Juniorin matematiikan kieli on englanti. Seuraavalla on perusopetusta palatessa jäljellä vielä se yksi vuosi, mahdollisesti vaikein ja vielä kuperkeikkaiässä, niin kuin eräs sukulaiseni sanoisi. Minä murehdin etukäteen kaikkia neljää.

 

Eniten rämmin itsesäälissä ja olen vihainen itselleni siitä (yksi loopeista). Miksi en osaa nauttia elämästä ”vapaana”, miksi pääni meinaa totaalisesti räjähtää kotona oloon, mikä tässä voi olla niin vaikeaa? Miksi minusta tuntuu siltä, kuin olisin tukehtumassa ja tuntuu kerta kaikkiaan ylivoimaiselta lusia vielä 1 1/2 vuotta. Samaan aikaan huomaan, että en enää huolehdi itsestäni tai välitä itsestäni. Ihan kuin olisin itse kuperkeikkaiässä jälleen, mutta sehän on aivan naurettavaa näin keski-ikäisenä. Itsekkäänä ihmisenä en halua olla mikään kotitalouskone tai koriste-esine ja samaan aikaan olen tarkoitukseton. Tästä kaikesta voi todellakin vetää sen johtopäätöksen, että minulla on kaikki hyvin, koska kärsin näin vahvasti nk. first world problemeista. Seurapiirinaiset mitääntekemättömyydessään kärsivät hysterioista 1800 - luvulla (yksi teoria) ja minä olen kehittänyt itselleni muukalaissyndrooman. Parempi ihminen ottaisi ilon irti vapaasta ja suunnittelisi perheen matkoja ympäri Eurooppaa, nyt kun se on mahdollista. Parempi ihminen kävisi kaikki museot, näyttelyt ja tapahtumat läpi ja ja.. taas juostaan kehässä.

 

Me juoksimme koululla yhtenä iltana pakoon zombeja, mitä voi oikeastaan pitää syksyn kohokohtana. Yksi lapsista oli mukana Middle schoolin teatteriprojektissa, jonka tuotos oli Zombierun. Juoksimme muuten lujaa, sen verran autenttinen ko. tapahtuma oli.  Vakavasti otettavaa juoksemista minun ei tarvitse edes harkita kantapäideni kanssa, mutta juniori sen sijaan kunnostautui cross countryssa voittamalla yhden U14 osakilpailuista! Seesteisiltähän nuo vaikuttavat, lapsoset. Yksi pelaa jalkapalloa, toinen juoksee, kolmas judoilee ja isostelee ja neljäs joogaa. Koulu kasvattaa vastuullisuuteen ja he ovat turvassa suurkaupungin kupeessa toisin kuin mitä he olivat pienessä kylässä, jossa kiusaamista ei näe kukaan, eikä siihen puutu kukaan. Tällä perusteella minulla ei ole valitusoikeutta. Minäkään en puuttunut.

 

Maissipelto talon vieressä on kellastunut ja näinköhän se on kokonaan unohtunut omistajaltaan. Meillä lähinnä sataa vettä, mutta on se toisaalta positiivistakin, ettei tarvitse montaa kerrosta vaatteita tai sen seitsemiä kenkiä vuodenaikojen varalta. Joulua kohti mennään vääjäämättä. Proaktiivinen asenne varmaan auttaisi tulevaisuuden strategian laatimisessa ajelehtimisen sijaan. Ensin pitäisi selvittää SWOTin tai vaikka skenaariotyöskentelyn kautta mahdollinen tai saavutettavissa oleva visio, joka samalla motivoisi ja jonka kautta päivittäinen johtaminen onnistuisi tavoitteellisesti. Harhanäkyä hakiessa.