Kevät on Brysselissä jo pitkällä. Kirsikankukat ovat kukkineet ja laskeutuneet vaaleanpunaisena huntuna maahan, on ollut (suomalaisittain) hellettä ja myös sadetta. Belgian sää on kyllä erikoinen: sää saattaa parissakymmenessä minuuttissa muuttua sateisesta aurinkoiseksi ja päinvastoin. Toppatakit pakkasin jo varastoon, mutta välikausivaatteita tarvitsee aika ajoin.

Lapsosilla oli pitkä ja voimaannuttava spring brake eli kahden viikon loma koulusta pääsiäisen molemmin puolin. Kouluvuoden rytmitys on kyllä aika loistava tällä kokemuksella. Loppurutistus viimeisellä kaudella kestää (suomalaisittain) juhannukseen asti, jonka jälkeen kesälaitumilla ollaan elokuun lopulle saakka. Esikoinen on valitsemassa kurssejaan IB -tutkintoa varten ja ennustan jo nyt, että hän ei ehkä palaa Suomeen muun populaation mukana. Ihmekö tuo. Olen käsittämättömän ylpeä tuosta supersankarista, joka hoitaa suvereenisti koulun ja lapsenvahtikeikat (pikkuveli mukaanlukien). Aika ajoin taloon saapuu englantia puhuva sakki ja toisinaan lapsonen katoaa päiväksi johonkin suuntaan kaupunkia. Keskimmäinen kipuilee vaativan matematiikan parissa, on venähtänyt aikaa sitten äidistään ohi ja kävimme äskettäin ostamassa tulevaa rippijuhlaa varten puvun, miesten osastolta. Middle Schoolin 8. luokkalaiset lähtevät Normandiaan toukokuussa. Kyseessä on viikon leirikoulu ja sotahistoria tullee melko autenttiseksi paikan päällä tutuksi. Esiteini on kohta suorittanut 6. luokan ruotsin Kulkurikoulussa Suomeen (puolessa vuodessa) ja juuri tuli viestiä koululta, että hänet siirretään vaativampaan ranskan ryhmään huomisesta alkaen. Kyse on siis lapsesta, joka aloitti syksyllä englannin alkeissa. Juniorista voinee todeta, että ehkä opettajat ja jalkapallovalmentajat kaipaavat aikaa, jolloin hän ei osannut puhua englantia.

Minulla on maraton blues. Kävin juoksemassa maratonin Pariisissa 14.4. ja se oli todella hieno kokemus! Voin lämpimästi suositella sitä jokaiselle juoksijalle, sillä tunnelma tapahtumassa on lähdöstä maaliin katossa, reitti on upea, huolto erinomainen ja Pariisi vain on niin tavattoman kaunis kaupunki. Paransin aikaani viime syksystä 15 minuuttia ja edellisestä Pariisi -juoksustani (2014) tunnin. Pidin tahdin tasaisena aina 30 kilometriin saakka ja loput 12 kilometriä 195 metriä vauhti hidastui kantapääkivun vuoksi. Nesteytys ja tankkaus onnistuivat oikein hyvin ja koska en käyttänyt urheilujuomia, olin illallakin tolpillani. Kannustajat kotoa kruunasivat koko jutun. Hintana on, että nyt kantapääni ei suo minulle juoksua ainakaan hetkeen tai juuri kävelyäkään. Se on maallista ja ehkä korjaantuu, eikä edes masentava seikka. Alakuloa aiheuttaa ehkä ennemminkin se, että juuri nyt näköpiirissä ei ole seuraavaa tavoitetta tai oikeastaan edes selkeää näkyä tulevaisuudesta. On olemassa pehmeitä varjoja ja vallitseva välitila menneen ja tulevan välillä. Sitten, kun muutamme Suomeen, saan ehkä töitä, silloin, kun olin Suomessa, olin uupunut. Tässä ja nyt selviän, suoriudun ja jopa nautinkin aika ajoin olostani, mutta Martti Luther olkapäällä ei edelleenkään ole vaiennut ja kielimuuri kutistaa minua pienemmäksi kuin olen. Tunnustan joskus olevani todella kateellinen miehelleni, joka voi lähteä joka päivä töihin ja jolla on töitä tulevaisuudessa, siis Suomessa. Ja sitä tulevaa juoksutavoitetta ei nyt hetkeen voi asettaa, ennen kuin koipi toipuu.

Jonkinlainen päätös tuli sentään yhteen prosessiin. Virkavalinnastani valitettiin (jälleen) hallinto-oikeuteen 2017 ja nyt Itä-Suomen hallinto-oikeus antoi päätöksensä asiaan. Hallinto-oikeus ratkaisi asian hylkäämällä valituksen oikeudenkäyntikuluvaatimuksineen. Jos jotain positiivista hakee, niin johdatus julkisoikeuden opintoihin on aika syvällisesti tehty sivistystoimenjohtajan (vt.) virkaurani aikana. Negatiivista on se, että nämä tällaiset valittajat voivat demokratian nimissä jatkaa edelleen mm. työpaikkakiusaamista ja perättömien huhujen yms. levittämistä kenenkään siihen puuttumatta. 250 € maksu hallinto-oikeudelle ei taida juurikaan hillitä valitushaluja.

Tuo edellisessä kappaleessa mainittu prosessi on oikeastaan jäävuoren huippu taakse jääneestä negatiivisesta energiasta. Minulle tai minuun kohdistuneelle loalle on sinänsä aivan sama, se ei kosketa minua henkilökohtaisesti. Sen sijaan voisin antaa melkein mitä tahansa, jos voisin palata takaisin menneesseen, huomata, muuttaa ja ehtiä oikaista. Lapsi ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan eikä lapsi kyseenalaista omaa vallitsevaa perhe- tai koulutilaansa. Lapsi ottaa normaalitilana myös sen, että hänet jätetään esikoulusta alkaen porukan ulkopuolelle, häntä pidetään outona, erikoisena, ärsyttävänä. Jos tätä kuviota ja mantraa toistetaan riittävän monta vuotta, itsetunnon korjaamiseen menee aikaa ja en voi kuin ihailla lastani siinä mielessä, kuinka vahva hänestä on tästä huolimatta tähän mennessä tullut. Hänellä ei ole mitään anteeksipyydettävää, vaikka sitä häneltä väkisin vaadittiinkin. Hän itse on antanut kaiken anteeksi. Minä en voi antaa itselleni anteeksi. Jos olisin tiennyt totuuden noista kusipäistä ja kaikesta kamalasta, koko ylläolevaan prosessiin ei olisi ikinä ollut tarvetta, koska en olisi ottanut tehtävää alunperinkään vastaan. Olisimme lähteneet kaikki tyynni. Mutta se maito kaatui jo maahan. Heikkous on siinä, että vaikka olisit kuinka ammattilainen, ulkopuolelle jätettyä ei uskota, jos itse olet sisäpiirissä. Ja vastavasti sisältä tilanteesta ei näe ulos ennen kuin on liian myöhäistä.

Palaan viikoksi Suomeen toukokuun lopulla. Hassua on, että varatessani matkaa kuvittelin odottavani enemmän irtiottoa kotiäitiarjesta. Ehkä sittenkin kaikkeen tottuu.