Uusi kouluvuosi (koronan varjossa) häämöttää jo eli se alkaa meidän lapsosilla ensi viikolla ja belgialaisilla sekä mm. Eurooppa-koulussa syyskuun alussa. Minusta on erittäin positiivista, että koulu ylipäänsä alkaa ja että eri skenaarioissa ko. koulua suunnitellaan jatkettavaksi siten, että isommatkin lapset pääsisivät fyysisesti sinne ainakin kahtena päivänä viikossa. Nykyisellä nk. keltaisella zonella koulua on Middle ja High Schoolissa neljänä päivänä viikossa (+ yksi etäopiskelupäivä) ja ECC:ssä viitenä. Viimeistä vuotta viedään täällä: esikoisella on seniorivuosi edessä ja sitä seuraava aloittaa High Schoolin. Middleschoolilainen osallistuu jo toista viikkoa koulun joukkueen pre season trainingiin ja meidän tuleva tokaluokkalainen lähinnä pelaisi vain Pokemon Go:ta (onneksi puhelimeen on asetettu käyttöraja). Lasten koulunkäynti alkaa vahvasti turvavälien, käsipesun, käsidesin ja maskien merkeissä, sillä esimerkiksi maskipakko koulussa (koulubussissa, julkisessa liikenteessä ja Brysselissä ylipäänsä) koskee kaikkia yli 12 vuotiaita. 

Maskien hyödyistä ja haitoista taidetaan kiistellä vähän joka puolella. Mitattavaa hyötyä tai näyttöä niistä ei ole ainakaan riittävästi ja suomalaisten lehtien otsikoista päätellen niitä kuitenkin käytetään väärin. Minä ymmärrän esimerkiksi Brysselin maskipakon monessa mielessä. Ensinnäkin se on konkretiaa eli viranomaismääräys, toimenpide, joka voidaan toteuttaa ja jolla toivotaan olevan riittäviä seurauksia. Toiseksi se muistuttaa ihmisiä tilanteen vakavuudesta, välimatkan pitämisestä ja pelkästään siitä, ettei pidä räplätä naamaansa tai limakalvojansa.

Kesällä Suomeen tulo oli minulle shokki siinä mielessä, että ensinnäkään kukaan ei käyttänyt maskeja ja toiseksi kaupoissa ei kyllä pidetty turvavälejä, vaikka itse yritin (Belgiasta tulleena) suorastaan paeta ihmisiä kärryjeni kanssa. Ostoksilla käyminen Suomessa oli kyllä ihanaa, eikä vähiten sen vuoksi, että ostoksista ei tarvinnut suoriutua 30 minuutissa. Ruisleipää, Oivariinia, Oltermannia, irtokarkkeja ja sipsejä kului kohtuullisen paljon Suomi-reissullamme. Vaikka nykyisenkaltaista karanteenipakkoa ei ollut, pidimme 2 viikkoa välimatkaa oikeastaan kaikkiin. Meillä oli harvinaisen rentouttava ja mukava loma ennen kaikkea siksi, että kenenkään ei tarvinnut tehdä mitään, mutta kaikki saivat tehdä niitä asioita, mitä halusivat. Juniori halusi lähinnä uida. Ensimmäinen viikko mökillä järvi-Suomessa saa meidät todennäköisesti palaamaan sinne takaisin tulevina kesinä ja toinen viikko kesä-Kuusamossa on jo moneen kertaan hyväksi havaittu. Onneksi pääsimme näkemään sen jälkeen myös sukulaisia ja emme tuoneet koronaa Suomeen mukanamme.

Koska näkymätön vihollinen korona on tauti, jonka voi sairastaa lievänä, mutta joka voi tulla myös todella pahana, ymmärrän tavallaan sen pelon, mikä lomalle Suomeen palaavia ulkosuomalaisia kohtaan voi herätä. Pelon kohteena voivat hyvin olla myös ne mökeille pakenevat kaupunkilaiset, jotka ehkä tuovat taudin tullessaan rasittamaan alueen jo valmiiksi huteria sote-palveluita. Kyseenalaistaa voi toki vapaaehtoisesti riskimaihin matkustavatkin. Mietin vain sitä, että varmaan moni ulkosuomalainen on meidän perheen tapaan elänyt ennen Suomi-lomaansa kevään (ja kesän) korona-ajan huomattavasti tiukemmassa eristyksessä kuin yksikään Suomessa asuva. Täällä Belgiassa meni käytännössä kaikki kiinni leikkipuistot mukaan luettuna ja kotona pysymistä myös valvottiin. Onneksi meillä on nuo kaksi karvaturria, joten lenkillä käymiseen löytyi aina alibi. Koronatestaus rajalla tuonee jonkinlaista turvallisuudentunnetta samoin kuin vapaaehtoinen tai pakollinen karanteeni, mutta kuinka leimattuja muualta matkustaneet jatkossa ovat? Saako (korona)leimaa mielikuvissa millään testillä liennytettyä? Ja miten mielikuvat ylipäänsä vaikuttavat ihmisten käytökseen?

Hain yhtä työpaikkaa ja omaa arvoani on nyt mitattu siinä mielessä, että pääsin (etä)haastatteluun asti. Tuloksia saa vielä jännittää hetken, mutta oikeastaan pieni adrenaliinimäärä tekee elämästä mielenkiintoista. Tulevaisuusskenaarioita on myös mukava pohtia ja arvottaa. Erityyppinen arvonmittaus on minulle positiivista siinäkin mielessä, että olen arvottanut itseäni viime aikoina lähinnä suoritetuilla opintopistemäärillä tai juostuilla kilometreillä. Yritän kyllä päästää irti liiallisesta mittaamisesta ja suorittamisesta, sillä opiskelu on elämää ja työtä eikä opintopisteitä varten ja juostut kilometrit sitä varten, että pysyisin kunnossa. Itsensä arvostaminen, saati kehuminen, sotii jotenkin perin juurin minua vastaan, vaikka tiedän, että pitämällä ns. kynttilää vakan alla monikaan paikka ei aukea. Ehkä em. on tyypillistä suomalaisuudelle tai ainakin naiselle. Hyvistä päätöksistäni huolimatta se, että Polar (rannesykemittari) jää kotiin, merkitsee sitä, että kyseistä harjoitusta ei ole tehty. Tosin en taida olla ainutlaatuinen tässä suhteessa.