Ulkomailla asuessa ei pysty muuttamaan itsestään pois. Hetkellisesti sitä voi säilyttää illuusion, jossa on vain lomalla kaikesta vanhasta, mutta jos muuttaa perheen kanssa "pois" hiukan pidemmäksi aikaa, sitä on vain tultava toimeen oman päänsä sisällön kanssa ja oman perheen jäsenten kanssa, tai sitten ei. 

Takaisinkaan ei ole paluuta, koska sellaista kotipaikkaa, johon palata ei Suomessa ole. Tulevaisuus on tabula rasa, mikä on samaan aikaan hyvin vapauttavaa kuin myös pelottavaa. Minulla ei ole työtä johon palata, onko minulla vielä joskus työtä, jota tehdä?

Kuuntelin äsken äänikirjana Michelle Obaman Becoming -teoksen ja pidin siitä tosi paljon. On lohdullista kuulla (vielä hänen itsensä äänellä), että yksi (ex) maailman vaikutusvaltaisimman miehen puoliso on aikanaan myös kyseenalaistanut itseään so. olenko riittävän hyvä, kelpaanko. Obamat halusivat "make a difference" ja edistää mm. suvaitsevaisuutta. Kontrasti on melkoinen nykyiseen USA:n presidenttiin tai hänen puolisoonsa verrattuna. Naapurissa asuvan amerikkalaisperheen mies ei ole saanut palkkaa yli kuukauteen siitä huolimatta, että hänellä on koko ajan velvollisuus työskennellä valtiolleen. Hän on vain yksi monista ja kaikki sen tähden, että Trump Haluaa muurin.

Reissumiehen puolisona on ollut pakko oppia tulemaan toimeen yksin. Olen ollut tähän asti ylpeä selviytymiskyvystäni. Meitä samasta puusta veistettyjä sitkeitä sissejä on harvassa ja on oikeastaan lähes mahdotonta selittää millaista tällainen elämä on sellaiselle, jonka perhe pysyy samalla paikkakunnalla saati saman katon alla viikosta toiseen. Eräs englantilainen rouva kiteytti olosuhteet hyvin kertoessaan puolisona olemisen sellaiseksi, että sitä aloittaa uudestaan ja uudestaan alusta uudella paikkakunnalla, kääri hihat ja "let's become acquainted with some New People.." Sentään mieheni ei ole merimies, joka seilaisi reissuilla kuukausia kerrallaan.

Teinien ollessa leikki-ikäisiä eräs varhaiskasvatuksen ammattilainen kehui sitä, kuinka (kolmannen lapsen) äitiyslomalla ollessani pidin kiinni tiukasta rutiinista so. milloin herätään, syödään, ulkoillaan, mennään nukkumaan. Olinhan "lomalla", jolloin olisi voinut relata. Tarkoituksena oli varmasti tsempata ehkä väsynyttä äitiä, missä hän onnistuikin. En vain kehdannut kertoa, että se rautainen arkirutiini oli ainoa, mikä piti minut käynnissä, selkärankani, joka esti minua luhistumasta arjen synkkyyteen ja yksinäisyyteen mieheni ollessa ulkomaan keikalla. En osannut relata, enkä osaa sitä oikein vieläkään.

Some on sittemmin helpottanut yksinäisyyttä. Kun sinulla on Facessa kavereita, tuntuu siltä, ettet olekaan yksin. Facebook on myös keino pitää yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin kaukana enkä pystyisi tältä istumalta luopumaan siitä. 

Some on myös kupla, jossa päästään ruokkimaan saman suuntaisesti ajattelevien ihmisten samansuuntaisia ajatuksia. Kuplat ovat vaarallisia, sillä niissä sokeutuu helposti näkemään vain yhdenlaisen totuuden. Tähän kun lisätään vielä käsittämättömän nopea informaation ja klikkiotsikoiden leviäminen, niin voila! valmista: ei tarvitse enää ajatella itse (saati etsiä tietoa). Fanaatikot ovat vaarallisimpia. Minun kuplani tosin koostuu lähinnä juoksufoorumeista, mikä ei todennäköisesti vaikuta minun äänestyskäyttäytymiseeni. Tilasin äsken kirjeäänestysmateriaalin eduskuntavaaleja varten.

Olen jonkinasteinen kummajainen täällä Belgiassa(kin), mutta täällä kummajaisia ei kyräillä. Ihmisillä ei ole pipoja eikä hanskoja, mutta toppatakit kyllä näin talvikaudella (myös +10 asteessa). Kenelläkään ei ole ulkohousuja ja juoksutrikoita näkee ainoastaan lenkkipoluilla vastaan tulevilla juoksijoilla (tai sitten he ovat pukeutuneet shortseihin). Ei taitaisi täällä tulla kuuloonkaan takavuosien satakuntalainen katumuoti pukeutua tuulipukuun ja korkkareihin. Pienet lapset on puettu tyylikkäästi farkkuihin ja nilkkasukkiin (ja vauvoillakaan ei ole hanskoja). Kenkinä lähes kaikilla vastaantulijoilla on Niken tai Adidaksen tennarit tai sitten jotkut valkoiset Filat tmv. Yhtenäiskulttuuri vallitsee joissain suhteessa myös multikulturaalisessa ympäristössä.

Pieni joukko meitä, lähes keski-ikäisiä kotirouvia, on kokoontunut Tombergiin Poseidon -jäähalliin luistelemaan muutamana maanantaina. Poikkeamme paikallisista siinä, että jopa minä osaan luistella paremmin kuin 80% hallilla olijoista (!) Eräs naisista opastaa meitä luistelun saloihin ja olen jo tehnyt (alkeis)piruetin! Luistelussa mennään kyllä niin minun epämukavuusalueellani, että taidan ihan periaatteesta vielä jatkaa sitä muutaman kerran.

Yritän päivittäin muistaa olla kiitollinen pienistä ja vähän suuremmista asioista eli mm. siitä, että olen täällä, tässä ja nyt. Kuinka moni saa mahdollisuuden tällaiseen sapattivapaaseen ulkomailla? Minusta on ihanaa, että ei ole liian kylmä ja juoksukausi jatkuu koko talven ajan. Mutta en minä niistä hanskoista ja piposta ajatellut luopua ja kotiasuun on ollut pakko lisätä villasukat ihan vaan lattioiden jäätävyyden vuoksi. Liekö tässä asuintalossa juurikaan eristeitä. Tätä voisi päätellä jatkuvasta vedon tunteesta ja siitä, mihin tahtiin kaasua kuluu lämmitykseen. 

Huomiseksi on sääennustuksen mukaan luvattu lunta, minkä vuoksi ECC:n rehtori perui nuorimman luokan uimareissun (ettei koulun bussi sattuisi juuri pahimpaan lumikaaokseen). Jos aamulla sataa lunta, koulusta voi olla snowday eli koulua ei välttämättä ole.

In Finland we call it Tuesday.