“...it fills us with fresh courage and makes us strong again” (Anne Frank)

Belgian (ja monen muun Keski-Euroopan maan) korona -tilanne on ns. lähtenyt jo lapasesta eksponentiaalisesti kasvaneiden tartuntojen myötä. Tällä viikolla 10 000 on ylittynyt käsittääkseni jokaisena päivänä (vrt. https://epistat.wiv-isp.be/covid/covid-19.html) ja vaikka kevään kaltaiseen lock downiin ei (vielä) siirryttykään, rajoitukset ovat tiukentuneet entisestään. Juuri alkanut lasten syysloma vietetään lähinnä olkkarin, makkarin ja keittiön välillä ja kaupassakin käydään vain asiasta ja yksi ihminen kerrallaan. Erityisesti 18 v:lle tilanne on synkeä – viettää nyt viikonlopusta toiseen aikaa vanhempien ja sisarusten kanssa kavereiden sijaan. Periaatteessa tilanne näyttää synkältä ja on oikeasti ihme, jos emme mokomaa tautia täältä saa, mutta siitä huolimatta itselläni on toiveikkaampi olo kuin vuosiin.

Pakollinen pysähtyminen on pakottanut käymään läpi elämää taaksepäin ja kehityskulkuja tai polkuja eli mikä valinta johti mihinkin ratkaisuun ja mitä siitä sitten seurasi. Näitä olemme myös puhuneet eri kokoonpanoissa perheen kesken; muistelleet ja miettineet. Jossittelultakaan en ole välttynyt: jos olisimme lähteneet jo aiemmin olisiko lapsilla nyt parempi tai olisiko muutto takaisin Suomeen helpompi? Jos en olisi antanut suostumustani ja myöhemmin hakenut edellistä tehtävääni, olisinko ollut virkaheitto so. vt. lähes neljä vuotta? Positiivista on toki se, että seuraajani on valittu ilman valituskuvioita ja tämä uusin seuraajani on niin hyvä, että hänelle kannattaa maksaa 500 euroa parempaa palkkaa kuin minulle. Jos ja jos. Jossittelun tarkoituksena ei ole kuitenkaan jumittaa menneeseen, vaan ymmärtää nykytilannetta ja suunnata tulevaan sekä antaa valmiuksia. Esimerkiksi jos aioin vielä toimia esimiestehtävissä, minut pitää pystyä analysoimaan ja ymmärtämään sitä, mitä ja miten olen toiminut aiemmin. Toki se tosiasia ei ole muuttunut mihinkään, että en ole ehdoin tahdoin hakeutunut johtamaan, vaan pikemminkin ajautunut, koska jonkun on täytynyt sekin homma tehdä. 

Töiden hakutahtini on tiivistynyt pikku hiljaa samalla kun työhakemukseni on hioutunut. Tätä menoa se on suorastaan huipputasoa keväämmällä (!) Aina kun lähetän uuden hakemuksen, ilmassa on uutta toivoa siitä, että tässä se on, tämä ratkaisee sen tulevan askeleen, jonka otan ja jonka me otamme. Kiitos kuntarekry ja valtiolle.fi! Toivon, että minulla vielä on töitä ja voin hyvällä omalla tunnolla vaikka käydä kampaajalla (hiukset on värjätty viimeksi kolmisen vuotta sitten) tai ostaa ihan vain hyvin vuoksi jotain ihan kivijalkakaupasta. Elän siis toivossa, että elämä normalisoituu suomalaiseksi jälleen ja mieluiten ennemmin kuin myöhemmin.

Uusi normaali jatkuu Tampereen yliopistossa myös kevätlukukaudella eli etänä jatketaan, mikä sinänsä sopii minulle mainiosti. Korona mahdollisti kandin tekemisen minulle täältä käsin. Toki se vaatii minulta vielä aikamoisen luku- ja kirjoitusrutistuksen, mutta ei mitenkään mahdottoman sellaisen, koska pääsen käsiksi kaikkiin materiaaleihin täältä Belgiasta käsin ja tutkimushaastattelutkin onnistuivat Teamsin kautta. Itse kirjoittaminen vaatii vain pitkällisen istumisen. Mietin vain kaikkia niitä ensimmäisen vuoden opiskelijoita, jotka eivät pääse sosiaalistumaan opiskeluyhteisöön samalla tavalla kuin normaalioloissa.

Normaali opiskelu ja koulunkäynti pyritään säilyttämään Belgian alueen kouluissa. Mitä ilmeisimmin kevään sulun negatiiviset vaikutukset nähtiin ja koettiin liian vahvoiksi. ISB:n sääntöjen mukaan jos joku perheen lapsista testataan, muutkin jäävät koulusta pois. Meillä on sitten testattu (negatiiviseksi) kolmeen otteeseen eli lokakuussa ei tainnut olla yhtään ”ehjää” kouluviikkoa, mutta siitä huolimatta opiskelu jatkui: lapset siirtyivät sujuvasti nk. continuous learningiin eli etäopetukseen zoom -tuntien kera kotona ollessaan ja näin käy myös, jos koko esimerkiksi luokka siirtyisi etäopetukseen altistuksen vuoksi. Tavoitteena kuitenkin on, että opiskelut jatkuvat niin normaalisti kuin mahdollista koko ajan. Koulun sisäisiä tartuntoja on tähän mennessä yksi. Täytyy vain toivoa, että perheet noudattaisivat rajoituksia loma-aikana, jotta tilanne säilyisi edelleen niin hyvänä kuin se näissä oloissa on mahdollista.

Juoksin tänään pitkästä aikaa metsässä samaan aikaan kun juniori oli jalkapalloharjoituksissa. Kantapäiden parannuttua polvi on vaihteeksi oikutellut niin, että liikkuminen on rajoittunut lähinnä pyöräilyyn ja kävelyyn. Tuntui niin hyvältä edetä syksyisessä metsässä pitkin polkuja ja teitä, enkä edes eksynyt (!) Oivalsin, että oikeastaan koko asenteeni tulevaisuutta kohtaan on muuttunut pitkästä, pitkästä aikaa odottavan toiveikkaaksi. Siitäkin huolimatta, ettei yksikään noista virelillä olevista työhakemuksista nyt natsaisi, joku natsaa jossain vaiheessa, tai niin kuin käsittääkseni papallani oli tapana sanoa: ”Ei se niin mene, etteikö se jotenkin mene”.

IMG_0852.jpg