Kirjoitan tätä jossain Suomessa eli Forssassa tämän nk. hirveän vuoden loppumetreillä. Koomista edellä mainitussa lauseessa on se, että minulle vuosi 2020 ei ole ollut mitenkään hirveä tai edes erilainen, sillä korona ei käytännössä muuttanut minun asemaani tai oloani Belgiassa oikeastaan mitenkään. Paitsi ehkä sen, että lockdownin myötä ei päässyt kipaisemaan ihan minne vain ja kaupassa käynti -rooli siunautui lähinnä ranskaa osaavalle miehelleni. Lisäksi lapsoset ja mies ovat toki olleet enemmän kotona etäopiskelun ja etätyön myötä. Kirjoitan tätä Forssassa, koska Belgia -jakso elämässäni päättyi ainakin osittain muuttaessani tänne takaisin. Perhe jäi vielä sinne jonnekin.

En ole yhtäkkiä ”löytänyt” itseäni tästä tilanteesta. En ole myöskään eronnut tai karannut, vaan tämä on (strateginen) tietoinen valinta, jonka olemme tehneet tietäen samalla, että lyhyen aikavälin seuraukset eivät ole pelkästään miellyttäviä. Tähtäimessä on ensi syksylle sellainen loppuasetelma, jossa perhe voi asettua asumaan, käymään kouluja, tekemään töitä ja myös harrastamaan nyt ja tulevaisuudessa periaatteessa samalla paikkakunnalla jossain Suomessa. Mielestäni tämä on (ainakin normaaleille perheille) ihan normaali ja myös saavutettavissa oleva tavoite. Kyse on vain hiukan erilaisista keinoista, joilla tavoite saavutetaan. Tässä valinnassa vaakakupissa on painanut eniten se, että minulla ei ole varaa ainakaan henkisesti jäädä odottelemaan, josko jokin työpaikka aukeaisi sitten joskus syksyllä 2021. Mielestäni on positiivisen ennakkoluulotonta tulevalta työnantajaltani ottaa työhön joku, joka on haastateltu etäyhteydellä. Tosin työsopimuksen kävin allekirjoittamassa ihan livenä jokunen viikko sitten samalla kun olin perehtymässä työhön edeltäjäni johdatuksella. Työni hallintoasiantuntijana alkaa vuoden alussa ja koska aivan ensimmäiseksi minun täytyy lusia koronakaranteenini, istun jo nyt yksin vuokrayksiössäni.

No mitenkäs sitten lapset? Luonnollisesti minulla on heitä hirveä ikävä, mutta luulenpa, että lopulta he pärjäävät paremmin ilman minua kuin minä ilman heitä. Kaikenlaiset sähköiset kommunikointijärjestelmät voivat jopa lisätä kasvokkaista kommunikaatiota aiemmasta ja arjen rutiini on kahdessa ja puolessa vuodessa rakennettu varsin vahvaksi ja koulu jatkunee taas tammikuun alussa hybridinä high schoolilaisilla ja kokopäivätoimisena sekä ECC:n että Middle Schoolin oppilailla. Juniorin jalkapallo alkaa taas tammikuun puolivälissä. Nyt vaan jonkun muun tai jokaisen perheenjäsenen vuorollaan pitää huolehtia koirista, pyykinpesusta, siivouksesta ja ruuanlaitosta eli ottaa vastuuta arjesta, itsestä ja toisistaan. Sitä paitsi lapsilla on myös isä ja hyvä isä onkin! Vastaavia valintoja olemme periaatteessa tehneet aiemmin esimerkiksi miehen lähtiessä ulkomaan komennuksille ja upseeriperheessä kaikenlaiset harjoitukset siellä ja täällä ovat aivan normaalia arkipäivää. Tämä nyt sattuu vain olemaan minun puolen vuoden kotimaankomennukseni, josta toivottavasti pääsen käymään koti-Belgiassa.

Mitä siis jäi käteen tässä vaiheessa? Lähdimme hakemaan lapsille kielitaitoa, mikä onnistui paremmin kuin oletimme, sillä heistä tuli käytännössä englanninkielisiä. Jokainen heistä puhuu myös ainakin auttavasti ranskaa. Lähdimme hakemaan uusia kokemuksia, joita saimme roppakaupalla, mutta josta Euroopassa ja itse Belgiassa matkustelu jäi huomattavasti vähemmälle koronavuoden myötä. Lähdimme hakemaan ennen kaikkea perheen yhteisöllisyyttä ja mielestäni siinä onnistuimme parhaiten. Esikoinenkin tuossa totesi, että hän vasta juuri äskettäin tajusi, että asumme näin yhdessä ensimmäistä kertaa ja että hän lentääkin kohta kokonaan pesästä (ja tuskin palaa Suomeen takaisin). Olemme saaneet myös hyviä ystäviä matkalta, joita minulla on jo nyt ikävä. 

Se, mikä yllätti, oli kuinka kauan sopeutumiseen meni aikaa meiltä kaikilta. Ensimmäinen vuosi oli kyllä hyvin vahvasti tutustumista uuteen ja välillä ainakin itselläni myös aikamoisia aallonpohjia. Vasta toisen joulun jälkeen minun oloni helpotti. Tavallaan se on kovin noloa, mutta minulle tyypillistä, sillä olen niitä "hitaasti lämpeneviä" tai sopeutuvia ja lopulta siinäkään ei ole mitään hävettävää. Se, mikä harmittaa, on hyvin vähäinen kosketus paikalliseen kulttuuriin, sillä asuimme ja elimme nk. expat -kuplassa. Tosin voihan sitä tietysti kysyä, mikä on belgialaista kulttuuria? Jatkuva vastakkainasettelu wallonien ja flaamien välillä? Kansojen ja kulttuurien sulatusuuni erilaisten instituutioiden, kuten EU:n ja Naton myötä? Ystävällisen kohtelias kohtaaminen metrossa, bussissa, toista ohittaessa kadulla? Erinomainen suklaa ja se, että oluella pitää olla oikeanlainen lasi (koska se oikeasti maistuu erilaiselta)?

Itsestäni opin Belgian matkalla paljon. Olen edelleen todella huono kotona olija, vaikka viihdynkin itseni seurassa. Tarvitsen jotain järjellistä tekemistä, on se sitten työtä tai opiskelua. Tärkeää on myös lähteminen, sillä muuten mökkeydyn epäsosiaaliseksi möykyksi. Olen oppinut olemaan ehkä hitusen armollisempi itselleni, sillä kaikkea ei tarvitse suorittaa ja joskus hyvä voi olla ihan riittävä. ”Överit” eivät ole paremmat kuin ”vajarit” ja joskus pitää myös palautua. Nyt edessäni on kyllä ihan uusi kokemus, sillä en ole sitten vuosituhannen vaihteen asunut yksin ja vastannut vain itsestäni. Ehkä se tulee olemaan hyvin yksinäinen kokemus, mutta vielä toistaiseksi minua ei pelota. Sekin, että kaipaa, tarkoittaa sitä, että on jotain hyvin arvokasta, jota kaivata.

Ulkona sataa lunta ja ilma on puhdasta. Niin astiat kuin hiukset oikeasti puhdistuvat pestessä ja suomalainen vesi on vain niin hyvää! Uutuudenviehätys uudesta elämäntilanteesta varmaan kuluu pois suhteellisen nopeasti, mutta toistaiseksi ihastelen melkein jokaista hiutaletta. Se kandi -tavoitekin on ihan viittä vaille valmis (jos saan vielä yhden kurssisuorituksen ja tutkielman hyväksyttyinä takaisin).

Voikaa hyvin ja pysykää terveinä!