Kävin viime viikolla pikaisen "ulkomaanmatkan" Suomessa. Tavoitteenani oli viimeistellä edellisenä syksynä aloittamani johtamisen erikoisammattitutkinto täällä Belgiassa ja loppukokeenani oli arviointikeskustelu, joka toteutettiin Iitissä syyskuun lopussa. Sain kaupanpäälle ihan ikioman (seikkailu)reissun Suomeen (Iittiin ja Lahteen) ja takaisin Brysseliin.

Suomi näyttää samaan aikaan tutultani ja erilaiselta, jopa vieraalta, kun sitä katsoo täältä päin. On aivan mahtavaa valuttaa hanasta puhdasta, raikasta ja kerrassaan maukasta vettä juotavaksi. Täällä hanavesi on suodatettunakin pahaa ja parhainkaan pullovesi ei vedä vertoja esimerkiksi Iitin hanavedelle. On mukavaa kommunikoida ja tulla ymmärretyksi omalla äidinkielellään. Tutkintosuoritus toimi jonkinasteisena tilinpäätöksenä työlleni ja työstä puhuminen sai itselleni aikaan ihan fiksun olon - kyllähän minä nämä asiat osasin riittävän hyvin, jos en noita ihan niin hyvin. Tuli ihan ikävä takaisin töihin asioiden ja aikuisten maailmaan.

Identiteettini on aika pitkälti rakentunut työminäni ympärille. Minä olen (ollut) työssäkäyvä (itsenäinen) nainen, joka ansaitsee puolet perheen tuloista. Hain omasta puolestani tällä muuttoratkaisulla aikaa puolisolle, perheelle ja ehkä itsellenikin. Työssä ollessa lapsille tulee vastattua "äiti ei nyt ehdi, koska on.. se ja tämä asia tekemättä". Nyt sitä aikaa ainakin pitäisi olla eli syitä tai tekosyitä kuuntelemattomuuteen tai osallistumattomuuteen ei pitäisi olla.  Aiemmin oli jatkuva kiire töissä. Nyt ei ole kiire kuin lasten koululle, lasten harrastuksiin tai johonkin omiin tapaamisiin, jotka ovat pääsääntöisesti kaikki vapaaehtoisia. Stressittömyys on äärimmäisen vapauttavaa, mutta nyt alan olla palautunut ja mietin, mihin perustukseni rakentuu. Kun sitä painaa vaan elämää eteenpäin, on harvemmin aikaa oikeasti pysähtyä ja kun sellainen aika tulee, tilanne voi olla pelottavakin jos ei turhauttava. Pitäisi tietää jo (liikkeen) suunta ja tarkoitus. On vaikeaa antaa itselle aikaa tavoitteen ja tarkoituksen kirkastumiselle saati päästä irti vanhoista iskostuneista toimintamalleistaan.

Toisaalta juuri tässä ja nyt on aika hyvä. Nuorin tytär aloitti cross training -harrastuksen eli hän treenaa juoksua ohjattuna poluilla ja kentällä. Kisojakin on ehtinyt olla jo kaksi. Juniori aloitti jalkapallon koulun joukkueessa ja jos joku saa siitä paljon niin hän. Koko nuori mies on yhtä pulputusta niin mennessään tramilla lauantaipeleihin isänsä kanssa tai kun haen hänet viikolla koulun jälkeisistä harjoituksista. Kaksi päivää viikosta ovat tupla-aurinkoa jalkapallon ansiosta. Vanhin lapsista tulee todennäköisesti esiiintymään jossain koulun extemporee taidepläjäyksessä ja 14v:n kanssa on äärimmäisen mukavaa vaikka treenata salilla. Riisutaan tästä kaikesta pois äidin liiat käskytykset, tuskastukset ja kinastelun puolin ja toisin yms. niin eläisimme suorastaan paratiisissa. Aika pian taitaa silti tulla se aika, jolloin itse kullakin lapsella on "jalat oman pöydän alla" ja he saavat/joutuvat päättämään ihan itse.

Elämä menee silti edelleen jonkinlaisessa kuplassa. Sitä, että täällä asuu valtavasti ihmisiä, ei pysy hahmottamaan, sitä vaan nauttii toimivasta joukkoliikenteestä, hyvinhoidetuista puistoista jne. eikä osaa edes ajatella, että jossain saattaisi sattua jotain. Perheen Suomi-kuplassa puhutaan suomea, katsotaan Suomen uutisia ja ikävöidään vaikka sour cream & onion sipsejä. Koulun kupla on englanninkielisen amerikkalaistyylisen yksityiskoulun kupla. Toisaalta täällä on väkeä niin monesta maasta ja kulttuurista, että yhtä ainutta oikeaa tapaa elää vaikka Brysselissä ei ole ja erilaisuus lienee lähtökohta. Miksi minun arvoni pitäisi olla arvokkaampi kuin sinun? Live and let (the others) live. Tämä saisi toimia Suomessakin so. olisi mukava kulkea kadulla tai kylätiellä ilman kyräilyä.

Käynti Suomessa jotenkin ravisteli: emme ole palaamassa pitkään aikaan ja se jokin ja tämä kaikki (sosiaalisuus, harrastukset, työ, sisältö, elämä) pitää rakentaa toistaiseksi tänne.

No, ensi viikolla minulla alkaa ranskan kurssi ja maratoniin on vajaa neljä viikkoa aikaa.