tiistai, 30. lokakuu 2018

Life is a journey

IMG_2833.jpg

Lupasin jo vuosia sitten itselleni ja lupasimme toisillemme puolisoina, että emme enää eläisi "sitku" vaan "nytku" -elämää. Pyrkimys siihen oli jo muuttaessamme Iittiin, mutta lopputuloksena oli, että ehdimme asua 10 vuoden aikana saman katon alla vajaat 2 vuotta. Sitten vauhti vain kiihtyi ja kiihtyi molempien työelämässä ja aikaa oli häviävän vähän perheelle tai puolisolle saati itselle. Ei ollut varaa sairastua tai väsyä. Minun elämäni pyöri kodin, päiväkodin ja työpaikan oravanpyörässä. Suoritin elämääni siinä mielessä huonosti, että en ehtinyt itseni kehittämiseen, sillä jokapäiväisessä selviytymisessä oli minulle ihan riittävästi. Venyin aina vaan ohuemmaksi ja ohuemmaksi.


Nyt kun viimein olemme siinä tilanteessa, että olemme saman katon alla ja elämässä on seesteinen vaihe (lue viikon syysloma eli fall break), minua ei harmita oikeastaan mikään. Lähiympäristö alkaa näyttää tutulta ja tiedän kuinka käydä kaupassa tai lääkärissä (tai hammaslääkärissä). Postiasioinnit on toistaiseksi hoitanut vanhin lapsosista ja apteekin mies. Minulla on viimein aikaa raivata säännöllisesti massiiviset pyykkivuoret, jotka lasten kasvaessa eivät muuten pienene, siivota, laittaa huolella ruokaa, treenata ja jopa lukea. Meillä on ollut aikaa istua saman ruokapöydän ääressä. Martti Luther olkapäällä on hivenen hiljentynyt, sillä meitä puolisoita vastaavassa tilanteessa so. kotirouvina on täällä aika monta ja monesta maasta. Oy Perhe Ab ei näissä olosuhteissa toimisi sujuvasti ilman minun lähes kokopäiväistä panostani.


Lasten tähänastista panostusta kouluun arvioitiin lokakuun lopulla nk. learning conferenceissa. Varsinaista koulua ei ollut learning conference -päivinä, vaan koko koulu keskittyi lasten, vanhempien ja opettajien välisiin keskusteluihin. Käytännössä lapsen jokaiselle opettajalle piti varata aika, joka nuoremmilla lapsilla ECC:ssa ja Elementary Schoolissa oli 20 minuuttia/opettaja ja Middle ja High School - oppilailla 10 minuuttia/opettaja. Ajanvaraus hoitui nettipalvelun kautta ja sain valmiin listan molempien päivien henkilökohtaisesta aikataulustani sähköpostiini. Juniori ei ollut keskustelussa mukana, mutta kaikki muut lapset osallistuivat aktiivisesti. Kahdella vanhemmalla lapsella meni käytännössä yksi päivä arviointikeskusteluihin.   


Lapset saivat opettajiltaan pääsääntöisesti positiivista, rakentavaa ja kannustavaa palautetta. Drama works taitaa olla kahden vanhemman lapsen lempiaineita ja molemmat ovat myös kunnostautuneet ko. opinnoissa. Lasten oli pitänyt myös itse arvioida kehittämiskohteitaan eri oppiaineissa. Esimerkiksi physical educationissa kolmen vanhemman tuli asettaa omat harjoitustavoitteet tulevalle talvikaudelle. Mielestäni järjestely on erittäin toimiva! Kaikki kolme ovat tällä hetkellä sitä mieltä, että liikuntatunnit ovat ihan toisenlaisia kuin Suomessa ja liikunnasta voi ehkä olla jopa iloa. Kaiken huippuna toinen teineistä vietti seuraavana sunnuntaina seitsemän tuntia sciencen labraraportin kanssa ihan vapaaehtoisesti, mikä sai minut kyllä laittamaan rastin seinään.


Minä saavutin toisen syksyn tavoitteistani viime sunnuntaina. Juoksin elämäni toisen maratonin Brussel Airport Marathonilla ja aikani oli 46 minuuttia nopeampi kuin edellisessä, vuoden 2014 Pariisin maratonilla.

 

Aloitin nk. vakavan treenaamisen kaksi vuotta sitten syksyllä, jolloin aloin juosta aamulenkkejä koirien kera. Alussa vauhtini oli minimalistinen, mutta matka piteni pikkuhiljaa talven edetessä. Aamuiset rämminnät kelillä kuin kelillä ja pilkkopimeässä metsässä auttoivat minua jaksamaan töissä ja eivät olleet kenenkään muun ajasta pois, koska kaikki muut nukkuivat vielä klo 5.15 arkiaamuna. Jalat vahvistuivat, en juurikaan sairastellut ja minä jaksoin.


Matkana maraton on tarkalleen 42 195 metriä. Noin 30 kilometriin asti pystyy pääsääntöisesti juoksemaan elimistön omilla glykogeenivarastoilla, mutta sen jälkeen voi tulla nk. seinä vastaan. Puolet matkasta meni kevyesti alle ajan, jolla juoksin edellisen puolimaratonini ja pidin alle viiden tunnin maratonvauhdin pitkään. Askellukseni muuttui töpöttelyksi n. 29 kilometrin kohdalla ja oli sitä aina n. 39 kilometriin saakka, jonka jälkeen pysyin taas kiristämään hiukan tahtia. Välissä kävi mielessä luovuttaminen ja koko suorituksen järjettömyys. Polveen sattui välillä kovaa ja urheilujuoma maistui ihan hirveältä ja jäi käytännössä juomatta. Nk. raatobussi eli keskeyttäneitä juoksijoita kerännyt auto ohitti minut loppumatkasta ja juoksin pitkään sen ja ambulanssien perässä. Brysselin maratonilla on viiden tunnin aikaraja ja käytännössä tiet aukenivat takanani sitä mukaa kuin etenin. Pelkäsin, että en saa juosta maaliin saakka, mutta päätin silti jatkaa, kunnes minut pysäytetään. Viimeisille kilometreille sain lisäbuustia Hennan ja mieheni kannustuksesta ja saavuin maaliin klo 14.14. Maali sulkeutui klo 14.15. 


Tällä hetkellä kellun edelleen jonkinasteisessa euforiassa, vaikka kävelen kuin vanhus. Sain virallisen maratonajan. Saavutin tavoitteen vaativasta matkasta huolimatta. Minun jalkani ja tahtoni riittivät viemään minut maaliin saakka. Kaikki on mahdollista, jos vain tahtoo riittävästi ja tekee määrätietoisesti töitä tavoitteen saavuttamiseksi. Ennen seuraavan tavoitteen asettamista haluan vielä hetken fiilistellä ja pitää kiinni tästä tunteesta. 


Tällä viikolla koko perhe H lomailee, kukin tyylillään. Osa nukkuu pitkään, osa lojuu sängyssä muuten vaan puoleen päivään. Tosin yhdellä kyllä riittää virtaa vaikka muille jakaa. Minä herään aina ajoissa, mutta saan aamun kokonaan itselleni. Koirat ovat onnellisia, kun kaikki ovat kotona. On aikaa pysähtyä hetkeksi. Näin on hyvä.


Bonne journée - have a good day



torstai, 11. lokakuu 2018

Honeymoon (is over)

Olemme odottaneet, että posti tuo belgialaiset ID:t, joita tarvitaan asioinnissa mm. lääkärissä yms. Saahan niitä odottaa. Kävi nimittäin ilmi, että madam, joka otti vastaan hakemuksemme (miehen työpaikalla, HR -osastolla) on pitänyt niitä toimistossaan viimeiset kahdeksan viikkoa ja onnistunut sinä aikana kääntämään ne englannista flaamiksi. Olen minä joskus ammoisina aikoina hivenen hitaisiin toimistosihteereihin törmännyt (paperilaskujen käsittelyaikaan), mutta että kahdeksan viikkoa. 

Olen odottanut, että pääsisin mieheni työpaikalle treenaamaan upouusiin tiloihin, joissa fasiliteetit ovat viimeisen päälle kunnossa. Sinne pääsyyn tarvitaan nk. familypass minulle. Sen piti olla valmiina reilu kuukausi sitten, jolloin kävi (lopulta) ilmi, että uuden kulkukortin tulostamiseen vaadittava laitteisto ei ole vielä tullut. Organisaation toinen pää ei tiennyt tätä ja ohjasi koko ajan toiseen päähän, jossa ohjattiin takaisin alkupäähän. Suomessa isompikin organisaatio toimii aika paljon ketterämmin ja ainakin voi kilauttaa kaverille (eikä juoksuttaa asiakasta luukulta toiselle). The Deathstar (lempinimi ko. työpaikalle) on jättiläismäinen rakennus, jonka osastolta toiseen saati portille meneminen kestää ihan fyysistenkin välimatkojen vuoksi. Herää kysymys, miten tuossa laitoksessa saadaan yhtään päätöstä/linjausta ylipäänsä tehtyä?

Hammaslääkäri oli sitä mieltä, että pojan oikomishoito on tehty tähän asti aivan pieleen ja se pitää aloittaa alusta. Tämä tieto muutaman valokuvan kera maksoi 80€. Ensi kerralla saanemme suunnitelman ja varmaan lupauksen aivan mielettömän häikäisevästä hammaskalustosta tulevaisuudessa. Lisätään tähän se, että vastaanottopäivänä oli mielenilmaisu, jonka vuoksi metrot eivät kulkeneet eli ajoimme pyörillä saamaan tuon ensiksi mainitun 80€ maksaneen tiedon. Päivän liikuntasaldo oli vähintään 30 km pyöräilyä, pojalla hivenen vähemmän.

Olen perin suomalainen siinä, että tunnen itseni tyhmäksi, kun en osaa kommunikoida ranskaksi (tai flaamiksi) kaupassa ja kun esim. myyjä puhuu englantia minulle, joudun kysymään pahimmillaan useaan otteeseen, että mitä. Ranskankielisen englanti on aika veikeän kuuloista. Kirjoitettu kieli, flaami tai ranska, aukeaa helpommin, mutta auta armias tuota puheenymmärtämistä saati tuottamista, kun niissä akuuteissa tilanteissa ei ole googlekääntäjää tai sanakirjaa (tai ranskankielentaitoista miestä) apuna.

Perisuomalaista lie sekin, että kun ranskan kurssilla kysyttiin ammattia, kerroin, että "Je suis femme au foyer", kun muut osallistujat kertoivat olevansa mm. economiste, professeur, psychologue jne. Ja tarkennettuina "femme au foyer ici". Olen irtisanoutunut, en ole enää johtaja. Mikä minä olen? Kirjastoihminen?

Mies lähtee töihin aikaisin aamulla ja vastaavasti tulee takaisin suhteellisen myöhään illalla. Eli he is being busy and very important, kun minä yritän pitää pakan koossa (lue ryhmän ruokittua, koirat kusetettuna ja talon siivottuna). Meillä ei edelleenkään ole autoa eli ruokaostokset hoituvat pyörällä. Haen tytön tai pojan koululta treeneistä tramilla ja metrolla eli kaikenlaiseen matkustamiseen menee tuhottomasti aikaa. Ei sillä, etteikö minulla sitä olisi. Kaikenlainen marmatus (vaatteet lattialla, sänky petaamatta, onko läksyt tehty jne.) on edelleen minun tehtävänäni. Eli jos leikittäisiin hyvää ja pahaa poliisia, tiedän kumpi rooli lankeaa (vanhempana) minulle. Elämä on melko reilua, mutta en taida olla ainoa vastaavassa roolissa.

Taidan olla melkein oppikirjaesimerkki nk. kulttuurishokista, vaikka kuvittelin olevani moisen yläpuolella (niinhän me kaikki). Tässä vaiheessa minua nyppii lähes kaikki (vieras) täällä ja minulla on varsin tyhjä ja alakuloinen olo. Tuntuu siltä, että Suomessa olisi paremmin. (Musta) huumori auttaa ja onhan täällä paljon positiivistakin. Ainakin meillä kotona keskustellaan tätä nykyä enemmän koko perheen kesken ja olemme lähes joka päivä ainakin kerran yhteisellä aterialla. Perustimme yhteisen kiroilupurkin, johon jokaisen ärräpäitä päräyttäneen pitää maksaa 1€/sana. Kiroilemattomat jakavat potin aina kuun lopussa. Elokuussa nuorempi tyttö sai koko potin, syyskuussa kaksi nuorinta jakoivat saaliin. Tässä kuussa minä en ole osingoilla.  

Juniori oppii uusia sanoja huimaa vauhtia ja hänen puheensa vilisee englannikielisiä termejä. Hänen luokallaan alkoi lukuvuoden ensimmäinen uintijakso. Ensimmäisellä uintikerralla oli kuulemma tylsää, kun niin pienestä tuli "time out", mutta jospa tuo nuorukainen seuraavalla kerralla osaa allaskäytöksen aakkoset. Itse olen pulikoinut ystävän kanssa ison urheilukeskuksen  altaassa parina aamuna. Suom. huom. paikallisissa uimahalleissa ei missään tapauksessa saa riisua suihkussa eli uimapuku pitää pitää päällä koko ajan ja uimalakki on kaikilla pakollinen altaassa.

Tällä viikolla alkaneella ranskankurssilla sijoittivat minut toisella tunnilla edistyneempien ryhmään, mikä pakottanee minut opiskelemaan muinakin kuin kurssipäivinä. Opiskelutahti on kova, ryhmä pieni ja kukaan saa voi olla tuppisuuna tai puhua englantia. Ryhmä on erittäin kansainvälinen, mutta jos englantia voi puhua ja tulla ymmärretyksi monella tavalla, ranskaa voi puhua vain yhdellä tavalla oikein. Tämä kurssi on minulle aivan oikein.

Suom. huom. la boucherie ei ole se paikka, josta ostetaan baguettes, se on la boulangerie. 

IMG_2744.jpg


maanantai, 1. lokakuu 2018

Pros and coins

Kävin viime viikolla pikaisen "ulkomaanmatkan" Suomessa. Tavoitteenani oli viimeistellä edellisenä syksynä aloittamani johtamisen erikoisammattitutkinto täällä Belgiassa ja loppukokeenani oli arviointikeskustelu, joka toteutettiin Iitissä syyskuun lopussa. Sain kaupanpäälle ihan ikioman (seikkailu)reissun Suomeen (Iittiin ja Lahteen) ja takaisin Brysseliin.

Suomi näyttää samaan aikaan tutultani ja erilaiselta, jopa vieraalta, kun sitä katsoo täältä päin. On aivan mahtavaa valuttaa hanasta puhdasta, raikasta ja kerrassaan maukasta vettä juotavaksi. Täällä hanavesi on suodatettunakin pahaa ja parhainkaan pullovesi ei vedä vertoja esimerkiksi Iitin hanavedelle. On mukavaa kommunikoida ja tulla ymmärretyksi omalla äidinkielellään. Tutkintosuoritus toimi jonkinasteisena tilinpäätöksenä työlleni ja työstä puhuminen sai itselleni aikaan ihan fiksun olon - kyllähän minä nämä asiat osasin riittävän hyvin, jos en noita ihan niin hyvin. Tuli ihan ikävä takaisin töihin asioiden ja aikuisten maailmaan.

Identiteettini on aika pitkälti rakentunut työminäni ympärille. Minä olen (ollut) työssäkäyvä (itsenäinen) nainen, joka ansaitsee puolet perheen tuloista. Hain omasta puolestani tällä muuttoratkaisulla aikaa puolisolle, perheelle ja ehkä itsellenikin. Työssä ollessa lapsille tulee vastattua "äiti ei nyt ehdi, koska on.. se ja tämä asia tekemättä". Nyt sitä aikaa ainakin pitäisi olla eli syitä tai tekosyitä kuuntelemattomuuteen tai osallistumattomuuteen ei pitäisi olla.  Aiemmin oli jatkuva kiire töissä. Nyt ei ole kiire kuin lasten koululle, lasten harrastuksiin tai johonkin omiin tapaamisiin, jotka ovat pääsääntöisesti kaikki vapaaehtoisia. Stressittömyys on äärimmäisen vapauttavaa, mutta nyt alan olla palautunut ja mietin, mihin perustukseni rakentuu. Kun sitä painaa vaan elämää eteenpäin, on harvemmin aikaa oikeasti pysähtyä ja kun sellainen aika tulee, tilanne voi olla pelottavakin jos ei turhauttava. Pitäisi tietää jo (liikkeen) suunta ja tarkoitus. On vaikeaa antaa itselle aikaa tavoitteen ja tarkoituksen kirkastumiselle saati päästä irti vanhoista iskostuneista toimintamalleistaan.

Toisaalta juuri tässä ja nyt on aika hyvä. Nuorin tytär aloitti cross training -harrastuksen eli hän treenaa juoksua ohjattuna poluilla ja kentällä. Kisojakin on ehtinyt olla jo kaksi. Juniori aloitti jalkapallon koulun joukkueessa ja jos joku saa siitä paljon niin hän. Koko nuori mies on yhtä pulputusta niin mennessään tramilla lauantaipeleihin isänsä kanssa tai kun haen hänet viikolla koulun jälkeisistä harjoituksista. Kaksi päivää viikosta ovat tupla-aurinkoa jalkapallon ansiosta. Vanhin lapsista tulee todennäköisesti esiiintymään jossain koulun extemporee taidepläjäyksessä ja 14v:n kanssa on äärimmäisen mukavaa vaikka treenata salilla. Riisutaan tästä kaikesta pois äidin liiat käskytykset, tuskastukset ja kinastelun puolin ja toisin yms. niin eläisimme suorastaan paratiisissa. Aika pian taitaa silti tulla se aika, jolloin itse kullakin lapsella on "jalat oman pöydän alla" ja he saavat/joutuvat päättämään ihan itse.

Elämä menee silti edelleen jonkinlaisessa kuplassa. Sitä, että täällä asuu valtavasti ihmisiä, ei pysy hahmottamaan, sitä vaan nauttii toimivasta joukkoliikenteestä, hyvinhoidetuista puistoista jne. eikä osaa edes ajatella, että jossain saattaisi sattua jotain. Perheen Suomi-kuplassa puhutaan suomea, katsotaan Suomen uutisia ja ikävöidään vaikka sour cream & onion sipsejä. Koulun kupla on englanninkielisen amerikkalaistyylisen yksityiskoulun kupla. Toisaalta täällä on väkeä niin monesta maasta ja kulttuurista, että yhtä ainutta oikeaa tapaa elää vaikka Brysselissä ei ole ja erilaisuus lienee lähtökohta. Miksi minun arvoni pitäisi olla arvokkaampi kuin sinun? Live and let (the others) live. Tämä saisi toimia Suomessakin so. olisi mukava kulkea kadulla tai kylätiellä ilman kyräilyä.

Käynti Suomessa jotenkin ravisteli: emme ole palaamassa pitkään aikaan ja se jokin ja tämä kaikki (sosiaalisuus, harrastukset, työ, sisältö, elämä) pitää rakentaa toistaiseksi tänne.

IMG_2705.jpg

No, ensi viikolla minulla alkaa ranskan kurssi ja maratoniin on vajaa neljä viikkoa aikaa.

perjantai, 7. syyskuu 2018

Back to the basics

Aika täällä Belgiassa on kulunut niin nopeasti, että kysyttäessä minun pitää ihan miettiä, kuinka kauan olemme täällä olleet (6 viikkoa). Lapsista on kuoriutunut rutinoituneita kouluun kulkijoita (bussilla) ja osasta myös koulunkävijöitä. Bussin kuljettaja on aina klo 7.23 pysäkillä ja tervehtii iloisesti meitä saattavia vanhempia ja oppilaita. Joka kerta hän toivottaa myös hyvää päivää meille vanhemmille (ranskaksi). Saattamisrituaali koirien kera on mukava alku päivälle.

IMG_2649.jpg

Olen aika vakuuttunut ja vaikuttunut kansainvälisen koulun toiminnasta. 5. koulupäivänä school counsellor (jokaiselle nuorelle on nimetty oma ja he tapaavat säännöllisesti) soitti minulle ja ehdotti nuoren siirtämistä ylemmälle luokalle, koska a) 7. luokka on jo käyty ja b) "he seems quite mature for his age". Samana päivänä elementary schoolissa opiskeleva oli siirretty advanced English -ryhmään (way to go Suomen/Kausalan koulun kielenopetus!). Ja äitinä olen tietysti ylpeä lapsistani, varsinkin kun nuo em. tekivät vaikutuksen ihan itse ilman vanhempiaan.

Juniorilla on ollut aika rankka alku. Voihan sitä itsekin miettiä, millaista olisi, jos sinut sysättäisiin uppo-outoon kieliympäristöön ja siellä pitäisi sitten selvitä. Tuollaiselle supliikille ja aktiiviselle kaverille käy luonnolle, kun ei voi kommunikoida. Frustraatio purkautuu sitten ei-toivotulla tavalla. Sydäntäni särkee, huolettaa ja myös kiukuttaa - vanhempana sitä joutuu aina katsomaan peiliin, kun koulusta otetaan yhteyttä.

Koulussa koko koulupolun kantavina periaatteina on The Big 4 eli aina koulussa toimiessaan lapsen ja nuoren tulee kysyä itseltään is it

Fair?

Safe?

Kind?

Respectful?

Aika universaaleja periaatteita, joihin kaikilla tulisi mielestäni olla oikeus koulussa (ja työpaikalla). Suomalaiseen perusopetuslakiin on kirjattu, että oppilaalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Kuitenkaan mitkään KiVa -kouluohjelmat tmv. eivät toimi, ellei näitä asioita ole oikeasti sisäistetty. Jos sinä oikeasti kunnioitat toista ja olet hänelle ystävällinen, sinä et jätä ketään porukan ulkopuolelle. On myös nk. veteen piirretty viiva, onko humoristinen roustaus ikävää nälvimistä (is it kind?). Neljää suurta harjoitellaan ECC:stä (early childhood center) lähtien ja uskon, että sitä oikeasti on mahdollista oppia ja harjoitella myös tänä itsekkäänä aikana. Me jatkamme keskustelua kotona.

Tähän mennessä minulla ei ole ollut yhtään sellaista päivää, jolloin olisin ollut "vain kotona", sillä koko ajan on ollut joku käynti jossain, open night at middle school tai muuta vastaavaa menoa. Tai sitten olen kasannut kotitoimistossani johtamisen erikoisammattitutkinnon materiaaleja (arviointikeskustelu on sovittu syyskuun lopulle).

Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi koulun kirjastoon (ECC/ES). Tänään oli ensimmäinen työvuoroni. Pääsin poistamaan aineistoa ja hyllyttämään kirjoja, back to the basics siis. Ympärillä kuhisi mahtavasti oppilaita ja opettajia kirjojen parissa. Ja entäs ne kirjat - vaikka mitä löytöjä! (Mm. Diana Wynne Jonesin lukematon teos). Huomaa, että ko. kirjastossa todella halutaan saada lapset ja nuoret lukemaan ja lainaamaan. Muistin taas, miksi pidän kirjastotyöstä. 

Työvuoroni lopuksi nautin vielä lounaan koulun ruokalassa juniorin hyvässä seurassa opettajan pyynnöstä. Jospa se siitä.

 

perjantai, 24. elokuu 2018

Chapter 2, to school

On alkanut toinen jakso mamu -elämässämme eli arjen ja rutiinien muotoutuminen. Tällä tiellä tosin ollaan vielä aika samassa pisteessä, kuin minä suunnistajana googlemapsin kanssa, so. enimmäkseen hukassa.

IMG_2660.jpg

Lasten koulut alkoivat eilen, viimeinkin. Tavallista pitempi kesäloma ei ehkä olekaan se kaikkein ideaalein ratkaisu, varsinkaan silloin, kun perhe viettää tiiviisti aikaa yhdessä lähes koko kesän jossain muualla kuin tutussa kotiympäristössä. Ei sillä, ettenkö pitäisi yhdessäoloaikaa arvokkaana, mutta riittävästi oleilua saman katon alla saattaa joskus ns. mennä ihon alle. Mielestäni lapsilla (ja aikuisilla) pitäisi olla järkevää tekemistä (lue, muutakin kuin kännykän räpläämistä) päivän aikana. Olen aina arvostanut rutiineja elämässäni. Ihanaa, kun pääsee viimein rakentamaan niitä tälle syksylle.

Suomessa tiesin ainakin pääsääntöisesti, miten asiat menevät. Vaikka olin edelleen iittiläisenä uusi senkin jälkeen, kun olin asunut siellä kymmenen vuotta, tiesin oikeasti, miten koulupolku -kuvio menee. Ensin ollaan päiväkodissa ja sitten mennään eskariin ja ekaluokalle jne. Siinä välissä on pari äitien itketystilaisuutta kevätjuhlien, kouluunsiunaamisten jne. muodossa. Tosin näiden siirtymäriittien koskettavuutta saattaa joskus laimentaa eturiviin änkeävät ja jatkuvasti valokuvia kullannupupuistaan (seisten) ottavat vanhemmat tai ne vanhemmat, jotka jatkavat kuulumisten vaihtamista ääneen myös juhlien aikana. Em. eivät kuitenkaan vie pois sitä kuristavaa ja haikeaa tunnetta, mikä puristaa kurkkuasi saattaessasi tuoreen ekaluokkalaisesi jonoon opettajan huomaan ensimmäisenä kouluaamuna. Niin pieni ja hauras ja jo niin iso. Vanhemman ei auta kuin luottaa siihen, että lapsi pärjää ja osaa, pystyy ja voi ja että hänestä pidetään huolta.

Kuunnellessani lasten koulun rehtorin puhetta tutustumispäivänä ja katsellessani koulun opetussuunnitelmaa ja lukujärjestystä, en voi muuta kuin olla tyytyväinen. Haastavaa? Kyllä, ehdottomasti, mutta positiivisella tavalla. Koska oppilaat tulevat 70 (ainakin) eri maasta, lähtökohdat ovat taatusti erilaiset. Kansainvälisyys ja monikulttuurisuus näkyy ja kuuluu ja sen huomaa myös siinä, miten oppilaat otetaan vastaan niin henkilökunnan kuin muiden oppilaiden taholta. Koska oppilaita tulee ja menee ja lähes kaikki ovat joskus olleet samassa tilanteessa eli uutena oppilaana, ei tule sellaisia (tyypillisen suomalaisia) tilanteita, jossa uutta oppilasta kyräillään tmv. eikä todennäköisesti synny tarvetta eristää jotakuta joukosta pois sen takia, että hän on erilainen. Pelkästään toiseksi nuoremman lapsen luokalta löytyy ainakin 10 eri kansallisuutta ja oppilaita on 20. Englannin kielen osaamisen taso vaihtelee myös vastaavasti ja sitä varten koulussa on kolmitasoinen kieliohjelma, joka räätälöidään oppilaalle sopivaksi. Inclusion, challenge, success - I am buying it!

Mutta tiedänkö, miten koulupolku täällä oikeasti menee? En oikeastaan. En tiedä, onko oikea valinta sijoitta nuorin (dervissi) nk. 0 luokalle, kun hän iän mukaan olisi Belgiassa jo 1. luokalla. Nuorin lukee sujuvasti ja piirtää auttavasti, laskee innokkaasti, mutta riittäisivätkö ne ekaluokkalaisen valmiuksiksi täällä? Hän ei puhu, eikä ymmärrä englantia. En tiedä, kuinka sujuvasti vanhemmat lapset saavat englanninkielisestä opetuksesta kiinni tai onko heidän luokkasijoituksensa oikea. Jokainen lapsista tuntuu reagoivan tilanteeseen eri tavalla ja reaktion tulkinta ei aina mene minulta vanhempana nk. putkeen. Jos jotain positiivista tässä tilanteessa on, niin ainakin se, että vanhempia diilaamaan näiden asioiden kanssa on kaksi ja isän puhe menee astetta paremmin perille kuin äidin. Positiivista on ehkä sekin, että minua uskalletaan vastustaa (vaikka se käykin luonnolleni). Olemme eläneet niin pitkään ns. kriisikautta, että jaettu vastuu ja vastustuskin tuntuu oikealta ja asioista, kipeistäkin sellaisista, voi keskustella. Jos tilannetta arvioitaisiin Maslowin tarvehierarkian mukaan, olemme ehkä siirtyneet jo kohti itsensä toteuttamisvaihetta.

Valmistauduin puristavan tunteeseen kurkussani nuorimmaiseni tutustumispäivänä, jolloin tutustumisvuorossa ollut ryhmä johdateltiin päättäväisesti ulos siksi aikaa, kun meitä vanhempia informoitiin opetuksesta ja koulun käytännöistä. Yllätyksekseni nuorukainen heilutti kättään meille ja totesi, että bye. Illalla käydessämme 21. hääpäivän kunniaksi yhdessä syömässä, nuorukainen (6v.) totesi tarjoilijalle: "I take matsumoto and Coca-Cola".