Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


sunnuntai, 25. lokakuu 2020

Where there is hope, there is life

“...it fills us with fresh courage and makes us strong again” (Anne Frank)

Belgian (ja monen muun Keski-Euroopan maan) korona -tilanne on ns. lähtenyt jo lapasesta eksponentiaalisesti kasvaneiden tartuntojen myötä. Tällä viikolla 10 000 on ylittynyt käsittääkseni jokaisena päivänä (vrt. https://epistat.wiv-isp.be/covid/covid-19.html) ja vaikka kevään kaltaiseen lock downiin ei (vielä) siirryttykään, rajoitukset ovat tiukentuneet entisestään. Juuri alkanut lasten syysloma vietetään lähinnä olkkarin, makkarin ja keittiön välillä ja kaupassakin käydään vain asiasta ja yksi ihminen kerrallaan. Erityisesti 18 v:lle tilanne on synkeä – viettää nyt viikonlopusta toiseen aikaa vanhempien ja sisarusten kanssa kavereiden sijaan. Periaatteessa tilanne näyttää synkältä ja on oikeasti ihme, jos emme mokomaa tautia täältä saa, mutta siitä huolimatta itselläni on toiveikkaampi olo kuin vuosiin.

Pakollinen pysähtyminen on pakottanut käymään läpi elämää taaksepäin ja kehityskulkuja tai polkuja eli mikä valinta johti mihinkin ratkaisuun ja mitä siitä sitten seurasi. Näitä olemme myös puhuneet eri kokoonpanoissa perheen kesken; muistelleet ja miettineet. Jossittelultakaan en ole välttynyt: jos olisimme lähteneet jo aiemmin olisiko lapsilla nyt parempi tai olisiko muutto takaisin Suomeen helpompi? Jos en olisi antanut suostumustani ja myöhemmin hakenut edellistä tehtävääni, olisinko ollut virkaheitto so. vt. lähes neljä vuotta? Positiivista on toki se, että seuraajani on valittu ilman valituskuvioita ja tämä uusin seuraajani on niin hyvä, että hänelle kannattaa maksaa 500 euroa parempaa palkkaa kuin minulle. Jos ja jos. Jossittelun tarkoituksena ei ole kuitenkaan jumittaa menneeseen, vaan ymmärtää nykytilannetta ja suunnata tulevaan sekä antaa valmiuksia. Esimerkiksi jos aioin vielä toimia esimiestehtävissä, minut pitää pystyä analysoimaan ja ymmärtämään sitä, mitä ja miten olen toiminut aiemmin. Toki se tosiasia ei ole muuttunut mihinkään, että en ole ehdoin tahdoin hakeutunut johtamaan, vaan pikemminkin ajautunut, koska jonkun on täytynyt sekin homma tehdä. 

Töiden hakutahtini on tiivistynyt pikku hiljaa samalla kun työhakemukseni on hioutunut. Tätä menoa se on suorastaan huipputasoa keväämmällä (!) Aina kun lähetän uuden hakemuksen, ilmassa on uutta toivoa siitä, että tässä se on, tämä ratkaisee sen tulevan askeleen, jonka otan ja jonka me otamme. Kiitos kuntarekry ja valtiolle.fi! Toivon, että minulla vielä on töitä ja voin hyvällä omalla tunnolla vaikka käydä kampaajalla (hiukset on värjätty viimeksi kolmisen vuotta sitten) tai ostaa ihan vain hyvin vuoksi jotain ihan kivijalkakaupasta. Elän siis toivossa, että elämä normalisoituu suomalaiseksi jälleen ja mieluiten ennemmin kuin myöhemmin.

Uusi normaali jatkuu Tampereen yliopistossa myös kevätlukukaudella eli etänä jatketaan, mikä sinänsä sopii minulle mainiosti. Korona mahdollisti kandin tekemisen minulle täältä käsin. Toki se vaatii minulta vielä aikamoisen luku- ja kirjoitusrutistuksen, mutta ei mitenkään mahdottoman sellaisen, koska pääsen käsiksi kaikkiin materiaaleihin täältä Belgiasta käsin ja tutkimushaastattelutkin onnistuivat Teamsin kautta. Itse kirjoittaminen vaatii vain pitkällisen istumisen. Mietin vain kaikkia niitä ensimmäisen vuoden opiskelijoita, jotka eivät pääse sosiaalistumaan opiskeluyhteisöön samalla tavalla kuin normaalioloissa.

Normaali opiskelu ja koulunkäynti pyritään säilyttämään Belgian alueen kouluissa. Mitä ilmeisimmin kevään sulun negatiiviset vaikutukset nähtiin ja koettiin liian vahvoiksi. ISB:n sääntöjen mukaan jos joku perheen lapsista testataan, muutkin jäävät koulusta pois. Meillä on sitten testattu (negatiiviseksi) kolmeen otteeseen eli lokakuussa ei tainnut olla yhtään ”ehjää” kouluviikkoa, mutta siitä huolimatta opiskelu jatkui: lapset siirtyivät sujuvasti nk. continuous learningiin eli etäopetukseen zoom -tuntien kera kotona ollessaan ja näin käy myös, jos koko esimerkiksi luokka siirtyisi etäopetukseen altistuksen vuoksi. Tavoitteena kuitenkin on, että opiskelut jatkuvat niin normaalisti kuin mahdollista koko ajan. Koulun sisäisiä tartuntoja on tähän mennessä yksi. Täytyy vain toivoa, että perheet noudattaisivat rajoituksia loma-aikana, jotta tilanne säilyisi edelleen niin hyvänä kuin se näissä oloissa on mahdollista.

Juoksin tänään pitkästä aikaa metsässä samaan aikaan kun juniori oli jalkapalloharjoituksissa. Kantapäiden parannuttua polvi on vaihteeksi oikutellut niin, että liikkuminen on rajoittunut lähinnä pyöräilyyn ja kävelyyn. Tuntui niin hyvältä edetä syksyisessä metsässä pitkin polkuja ja teitä, enkä edes eksynyt (!) Oivalsin, että oikeastaan koko asenteeni tulevaisuutta kohtaan on muuttunut pitkästä, pitkästä aikaa odottavan toiveikkaaksi. Siitäkin huolimatta, ettei yksikään noista virelillä olevista työhakemuksista nyt natsaisi, joku natsaa jossain vaiheessa, tai niin kuin käsittääkseni papallani oli tapana sanoa: ”Ei se niin mene, etteikö se jotenkin mene”.

IMG_0852.jpg

keskiviikko, 19. elokuu 2020

If it is not measured it does not exist

Uusi kouluvuosi (koronan varjossa) häämöttää jo eli se alkaa meidän lapsosilla ensi viikolla ja belgialaisilla sekä mm. Eurooppa-koulussa syyskuun alussa. Minusta on erittäin positiivista, että koulu ylipäänsä alkaa ja että eri skenaarioissa ko. koulua suunnitellaan jatkettavaksi siten, että isommatkin lapset pääsisivät fyysisesti sinne ainakin kahtena päivänä viikossa. Nykyisellä nk. keltaisella zonella koulua on Middle ja High Schoolissa neljänä päivänä viikossa (+ yksi etäopiskelupäivä) ja ECC:ssä viitenä. Viimeistä vuotta viedään täällä: esikoisella on seniorivuosi edessä ja sitä seuraava aloittaa High Schoolin. Middleschoolilainen osallistuu jo toista viikkoa koulun joukkueen pre season trainingiin ja meidän tuleva tokaluokkalainen lähinnä pelaisi vain Pokemon Go:ta (onneksi puhelimeen on asetettu käyttöraja). Lasten koulunkäynti alkaa vahvasti turvavälien, käsipesun, käsidesin ja maskien merkeissä, sillä esimerkiksi maskipakko koulussa (koulubussissa, julkisessa liikenteessä ja Brysselissä ylipäänsä) koskee kaikkia yli 12 vuotiaita. 

Maskien hyödyistä ja haitoista taidetaan kiistellä vähän joka puolella. Mitattavaa hyötyä tai näyttöä niistä ei ole ainakaan riittävästi ja suomalaisten lehtien otsikoista päätellen niitä kuitenkin käytetään väärin. Minä ymmärrän esimerkiksi Brysselin maskipakon monessa mielessä. Ensinnäkin se on konkretiaa eli viranomaismääräys, toimenpide, joka voidaan toteuttaa ja jolla toivotaan olevan riittäviä seurauksia. Toiseksi se muistuttaa ihmisiä tilanteen vakavuudesta, välimatkan pitämisestä ja pelkästään siitä, ettei pidä räplätä naamaansa tai limakalvojansa.

Kesällä Suomeen tulo oli minulle shokki siinä mielessä, että ensinnäkään kukaan ei käyttänyt maskeja ja toiseksi kaupoissa ei kyllä pidetty turvavälejä, vaikka itse yritin (Belgiasta tulleena) suorastaan paeta ihmisiä kärryjeni kanssa. Ostoksilla käyminen Suomessa oli kyllä ihanaa, eikä vähiten sen vuoksi, että ostoksista ei tarvinnut suoriutua 30 minuutissa. Ruisleipää, Oivariinia, Oltermannia, irtokarkkeja ja sipsejä kului kohtuullisen paljon Suomi-reissullamme. Vaikka nykyisenkaltaista karanteenipakkoa ei ollut, pidimme 2 viikkoa välimatkaa oikeastaan kaikkiin. Meillä oli harvinaisen rentouttava ja mukava loma ennen kaikkea siksi, että kenenkään ei tarvinnut tehdä mitään, mutta kaikki saivat tehdä niitä asioita, mitä halusivat. Juniori halusi lähinnä uida. Ensimmäinen viikko mökillä järvi-Suomessa saa meidät todennäköisesti palaamaan sinne takaisin tulevina kesinä ja toinen viikko kesä-Kuusamossa on jo moneen kertaan hyväksi havaittu. Onneksi pääsimme näkemään sen jälkeen myös sukulaisia ja emme tuoneet koronaa Suomeen mukanamme.

Koska näkymätön vihollinen korona on tauti, jonka voi sairastaa lievänä, mutta joka voi tulla myös todella pahana, ymmärrän tavallaan sen pelon, mikä lomalle Suomeen palaavia ulkosuomalaisia kohtaan voi herätä. Pelon kohteena voivat hyvin olla myös ne mökeille pakenevat kaupunkilaiset, jotka ehkä tuovat taudin tullessaan rasittamaan alueen jo valmiiksi huteria sote-palveluita. Kyseenalaistaa voi toki vapaaehtoisesti riskimaihin matkustavatkin. Mietin vain sitä, että varmaan moni ulkosuomalainen on meidän perheen tapaan elänyt ennen Suomi-lomaansa kevään (ja kesän) korona-ajan huomattavasti tiukemmassa eristyksessä kuin yksikään Suomessa asuva. Täällä Belgiassa meni käytännössä kaikki kiinni leikkipuistot mukaan luettuna ja kotona pysymistä myös valvottiin. Onneksi meillä on nuo kaksi karvaturria, joten lenkillä käymiseen löytyi aina alibi. Koronatestaus rajalla tuonee jonkinlaista turvallisuudentunnetta samoin kuin vapaaehtoinen tai pakollinen karanteeni, mutta kuinka leimattuja muualta matkustaneet jatkossa ovat? Saako (korona)leimaa mielikuvissa millään testillä liennytettyä? Ja miten mielikuvat ylipäänsä vaikuttavat ihmisten käytökseen?

Hain yhtä työpaikkaa ja omaa arvoani on nyt mitattu siinä mielessä, että pääsin (etä)haastatteluun asti. Tuloksia saa vielä jännittää hetken, mutta oikeastaan pieni adrenaliinimäärä tekee elämästä mielenkiintoista. Tulevaisuusskenaarioita on myös mukava pohtia ja arvottaa. Erityyppinen arvonmittaus on minulle positiivista siinäkin mielessä, että olen arvottanut itseäni viime aikoina lähinnä suoritetuilla opintopistemäärillä tai juostuilla kilometreillä. Yritän kyllä päästää irti liiallisesta mittaamisesta ja suorittamisesta, sillä opiskelu on elämää ja työtä eikä opintopisteitä varten ja juostut kilometrit sitä varten, että pysyisin kunnossa. Itsensä arvostaminen, saati kehuminen, sotii jotenkin perin juurin minua vastaan, vaikka tiedän, että pitämällä ns. kynttilää vakan alla monikaan paikka ei aukea. Ehkä em. on tyypillistä suomalaisuudelle tai ainakin naiselle. Hyvistä päätöksistäni huolimatta se, että Polar (rannesykemittari) jää kotiin, merkitsee sitä, että kyseistä harjoitusta ei ole tehty. Tosin en taida olla ainutlaatuinen tässä suhteessa.

Image-1.jpg

keskiviikko, 13. toukokuu 2020

The ”new normal”

Otsikko lienee melko kliseinen, onhan se esimerkiksi Suomen hallituksen viestinnässään käyttämä termi COVID19 -nykytilanteesta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vanhaan (toimintakulttuuriin, toimintatapaan?) ei ole paluuta. Mekin oivalsimme, että paluuta ei ole. Tosin meidän tapauksessamme se tarkoittanee käytännössä melko pientä epämukavuutta, mutta toki vähempää kokemuksellisuutta. Todennäköisesti tulevan ja toistaiseksi viimeisen Belgia -vuoden matkustuskokemukset jäävät meillä varsin vähäisiksi. Haaveenamme oli ehtiä vielä kiertämään Keski-Eurooppaa, koska se on täältä katsottuna lähellä - Belgian alueella lähes kaikki on tunnin ajomatkan päässä. Sen sijaan pysymme todennäköisesti aika paljon kotosalla ja mikäli se on mahdollista, normaali arki pyörähtää käyntiin vasta elokuun lopussa.

Lasten koulu päätti jatkaa etäopetusta lukuvuoden loppuun. Kouluun pääsevät 2. ja 6. luokan oppilaat, jotka ovat omien koulujensa vanhimpia, sekä ne 11. luokkalaiset, joiden extended essay vaatii koulun laboratorioiden käyttöä. Kaikkia harmittaa, sillä yksikään meidän joukostamme ei pääse koululle ja lukuvuosi päättyy 24.6. Kyse on ennen kaikkea vertaisten puutteesta. Ymmärrän toki, että yksityinen koulu ei halua ottaa riskiä oppilaiden eikä myöskään henkilökunnan suhteen ja toisaalta etäopetus ei ole mahdollista osittain. Veikkaan myös, että koulu ei ota riskiä syksylläkään, jos epidemian uusi aalto tulee silloin. Itse etäopetus on kyllä sujunut loistavasti, sillä se tuntuu työllistävän jokaista sopivasti. Jokaisella on myös ”live”-opetusta zoomin kautta ja videot ja muut verkkomateriaalit ovat ahkerassa käytössä. Me olemme onnekkaita, sillä koulu tarjoaa niin laitteet kuin materiaalit ja opetuksen oppilailleen ja toteutusta on paitsi mietitty, myös kehitetään koko ajan. Osalle lapsista metodi sopii paremmin ja osalle heikommin. Me olemme onnekkaita myös ajoitusmielessä, sillä nyt valmistuvilla ei ole juhlaa eikä promia, eikä ollut varsinaisia IB -kokeitakaan.

Nuori mies teki viime viikonloppuna äidinkielen ja kirjallisuuden 9. luokan päättökokeen Suomeen ja huomenna on vuorossa ruotsi. Mielestäni Kulkuri -koulu on varsin mainio mahdollisuus suorittaa perusopetuksen opintokokonaisuuksia eli voin suositella sitä maailmanmatkaajille. Tosin sekin, kuten etäopiskelu yleensä, vaatii oppilaalta itseohjautuvuutta. Ensi vuonna tuleva 8. luokkalainen jatkaa suomen ja ruotsin parissa ja 2. luokkalainen varmaan aloittaa äidinkielen ja kirjallisuuden opinnot. Ei sillä, että hän sitä esimerkiksi lukemaan oppimisen takia tarvitsisi. Lähinnä vain siksi, että kaverin kootuista selityksistä noin puolet sanoista on englanniksi ja puolet suomeksi.

Minun introverttiydestäni kertonee se, että omassa elämässäni juuri mikään ei ole muuttunut lockdownista huolimatta. No ehkä se, etten kipaise tuosta vain kaupassa, sillä sinne voi mennä vai yksi kerrallaan ja viipyä korkeintaan 30 minuuttia. Jostain syystä mieheni on huomattavasti parempi kaupassakävijä noilla reunaehdoilla, vaikka ei jonottamisesta pidäkään. Positiivista minun kannaltani on sekin, että yliopisto on avannut useamman verkkokurssin, jotka pystyn suorittamaan loppukevään ja kesän aikana. Suoritan myös kaksi sellaista kurssia, joissa periaatteessa pitäisi olla ihan livenä paikalla. Ehkä jotain kertoo sekin, että suorittaminen kohottaa itsetuntoani, mutta toisaalta lähes jokaisella ihmisellä on arvonannon ja itsensä toteuttamisen tarpeita. Tulevalle kodin hengettäreksi lähtevälle maailmanmatkaajalle neuvoisin, että kun olet levähtänyt tarpeeksi, hanki harrastus, ala opiskella ja eivät työtkään olisi pahitteeksi.

Meillä kotona on vanha kunnon Wii -pelikonsoli ahkerassa käytössä. Aamujooga avaa kummasti hartiajumeja. Myös lautapelit on kaivettu esiin kätköistä ja pelaamme lähes päivittäin roolipeliä (Runequest) ihan paperilla, nopilla ja mielikuvituksella. Gamemaster -tittelin on perinyt esikoinen ja viimeksi taistelimme skeletoneja ja zombeja vastaan. Olemme onnekkaita, sillä tällaista yhdessäoloa tuskin olisi ilman epidemiaa ja eristäytymistä. 

Itse koronan suhteen olemme melko rauhallisella mielellä. Suojaudumme kyllä ja pesemme käsiä ahkerasti, mutta jos se meille tulee, niin se tulee. Esikoinen lienee riskiryhmää, mutta sairastumisen uhkakuvaan ei etukäteinen pelko saati hysteria auta mitään. Pelätään sitten, jos on aihetta tai mieluummin vasta jälkikäteen, jos silloinkaan. Suomeen toivoisimme kaikki pääsevämme kesällä, mutta matkustaminen riippuu tautitilanteesta ja siitä, avaako Eurooppa keskinäisiä rajoja ja kulkeeko matkustajalauttaliikenne. Matka on kyllä varattuna valmiiksi, mutta suunnitelma ei olisi suunnitelma, jos se ei ole avoin muutokselle. Toisaalta, jos matkustaminen tarkoittaa sitä, että olemme ensin kaksi viikkoa karanteenissa Suomessa ja palattuamme saman verran Belgiassa, matkustamisessa ei ole mitään järkeä. 

Tuntuu siltä, että maailma on yhtäkkiä liikahtanut nopeasti paikoiltaan ja muutoksen suuruus näkyy todennäköisesti vasta jälkikäteen. Uusi normaali lienee ensinnäkin tämä etäily ja olisihan se aika mahtavaa, jos samalla ymmärrettäisiin esimerkiksi ekologisen jälleenrakennuksen kiireellisyys (vrt. Sitran megatrendit 2020), mutta valitettavasti epäilen asiaa. Korona ei ole ohi ennen kuin siihen on rokote, joka tuskin valmistuu vielä ainakaan vuoteen, vaikka presidentti Trump sellaista amerikkalaisille lupaileekin. Yhteiskunta ei voi olla vuotta kiinni ja tämäkin aika syöksee todennäköisesti Suomen ja koko Euroopan jonkinasteiseen taloudelliseen taantumaan. Kaiken kaikkiaan elämme historiallisia aikoja, joita todennäköisesti muistellaan jälkikäteen ”sinä koronakeväänä”.  Me olemme onnekkaita, sillä meillä on katto pään päällä, riitävä toimeentulo ja toisemme. Meille tässä ja nyt on arvokkainta, mitä meillä on. 

IMG_0420.jpg

keskiviikko, 11. maaliskuu 2020

Possibilities and threats

Palasin eilen Suomesta Belgiaan ja kerrankin oli todella mukava palata takaisin tänne. Suomen reissu sujui erinomaisesti: näin mm. äitiä ja anoppia, toinen tenteistä meni kirkkaasti läpi ja toiseenkin ehkä osasin vastata. Orientoivat opinnot ovat nyt kasassa ja näyttää siltä, että saavutan tänä lukuvuonna 100 opintopistettä. Opiskelustrategianani on ollut se, että yritän suunnitelmallisesti ottaa kaiken sen opiskeltavaksi, minkä pystyn jollain tapaa etänä suorittamaan ja sen lisäksi vielä mielenkiinnon mukaan.

Strategiaa laadittaessa yleensä saatetaan käyttää perinteistä nelikenttäanalyysia, jossa kartoitetaan organisaation sisäiset vahvuudet ja heikkoudet sekä ulkoiset mahdollisuudet ja uhat. Yksi mahdollisuuksien ikkuna näyttää auenneen minulle, mikäli kaikkialla vellova koronavirus ei sitä vesitä. Hain tammikuussa vaihto-opiskelijaksi läheiseen yliopistokaupunkiin Leuveniin, KU Leuveniin, jonka kanssa Tampereen yliopistolla on Erasmus+ vaihtoon liittyvä yhteistyösopimus. Vaihdon ajankohta on ensi syksynä eli hyvinkin pian ja juuri sopivasti. Pienenä tyttönä haaveilin kovasti kielikurssista ulkomailla ja päätin pitää englannin numeroni kympin tasolla ihan vain sitä mahdollisuutta ajatellen. Jollain tasolla haaveeni ehkä toteutuu, vaikka lähentelen hyvää vauhtia keski-ikää. Kaikki on siis mahdollista, jos vain oikeasti haluaa, koska silloin löytää myös keinot tavoitteiden saavuttamiseksi.

Uhkaskenaarioista toteutui lasten koululla se, mitä jo uumoiltiin aiemmin, eli koululta löytyi tällä viikolla yksi koronaviruksen omaava oppilas. Tämä tarkoitti välittömästi sitä, että valmiudessa koulu siirtyi vaiheeseen 4 eli koulu suljettiin 14 päiväksi. Tästä huolimatta lapset ovat tänään tehneet lähes tavallisen koulupäivän, etäopiskeluna. Jopa juniori on tehnyt töitä iPadilla ja ollut sitä kautta yhteydessä opettajaansa ja saanut myös palautetta tekemisistään. Huominen aamu alkaa hänellä aamukokoontumisella eli opettaja soittaa konferenssipuhelun kaikille oppilailleen. Päivän tehtävät noudattavat normaalia lukujärjestystä. Jopa liikuntaa harjoitetaan aikataulun mukaisesti ja suoritukset tulee myös todentaa. Koulu oli valmiiksi varautunut, valmiutta nostettiin ja etäopetussuunnitelmaa alettiin ottaa käytäntöön siinä vaiheessa, kun uutiset koronan leviämisestä alkoivat saavuttaa kansainvälistä ympäristöä. 

Kuinka moni koulu Suomessa varautuu esimerkiksi opetuksen toteuttamiseen poikkeusoloissa? Kuinka kunnat ovat Suomessa varautuneet? Entä kuinka suomalainen yhteiskunta on valmistautunut mahdollisiin poikkeustilanteisiin? Opit alueelliselta maanpuolustuskurssilta saivat minut pitämään aina jonkinlaisen kotivaran kotosalla ja suomalaisen yhteiskunnan turvallisuusstrategia perustuu kokonaisturvallisuuden yhteistoimintamalliin, jossa ennakointi on keskeisessä asemassa. Kuitenkaan moni ei todennäköisesti ole osannut ajatella, että jokin koronaviruksen kaltainen epidemia saattaisi vaikuttaa näin laajasti yhteiskuntaan ja pidemmällä tähtäimellä jopa lamauttaa sen nk. normaaleja toimintoja. Epidemiat ovat terveydenhuolto(siilon) asia, vai ovatko? Mitä tulee kuntien varautumiseen, itse en ehkä onnistunut tekemään riittävästi oman kuntani osalta. Varautumista ja valmiutta ei kukaan voi rakentaa yksin ja se pitäisi ottaa vakavasti, sillä aseellinen maanpuolustus on pieni osa sitä. Nokian vesikriisi sai ehkä osan kunnista tajuamaan, että puhdas vesi on elintärkeä asia ja sen kanssa saattaa oikeasti tulla myös ongelmia. Pitkät sähkökatkot voivat olla jopa hengenvaarallisia syrjäkylillä yksin asuville vanhuksille ja kännykkä ei tosiaan toimi pitkään, mikäli voimaverkot ovat alhaalla, sillä ilman tukiasemia edes mahdollinen varavirta ei auta. Uhkien ymmärtäminen mahdollistaa varautumista yhteistyössä ja arjen jatkumista lähes ennallaan.

Koronahysteria saa minut toisinaan miettimään, onko koko maailma tullut hulluksi, sillä tautejahan tulee ja menee. Toisaalta tavoitteena esimerkiksi karanteeneilla lienee suojella kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia sekä porrastaa terveydenhuollon kuormitusta, mutta sivutuotteena saadaan pahimmassa tapauksessa kylvettyä epäluuloja muita kansoja kohtaan. Erityisesti tämä on totta nykyisessä hypernopean tiedonvälityksen ja somen maailmassa. Jos (home)koulun itiöt ovat hirviöitä, mitä koronavirusta mahdollisesti kantavat kiinalaiset tai italialaiset sitten voivatkaan olla?

Maahanmuuttajina olemme reilusti ylittäneet puolivälin Belgia-matkassamme ja nyt alkaa tosissaan tuntua siltä, että se on ollut sen arvoista. Hiihtolomalla kävimme Itävallassa, jonne tuskin tulee lähdettyä Suomesta käsin, vaikka se kannattaisikin. Hieno maa ja maisemat! Majoituimme Feriehausiin sellaiseen pieneen kylään, jota ei löydy edes kartalta. Booking.comin suosituksissa paikkaa kehuttiin kovasti, jos vain sinne uskaltaa ajaa.. Lumen löytämiseksi piti matkustaa gondolihissillä 1.5 km korkeuteen. Juniorin ja koirin kanssa kävelimme huiman pitkiä reissuja teinien lasketellessa jossain ylhäällä tai shoppaillessa läheisessä laaksossa sijatsevassa kaupungissa. Tietääksemme emme saaneet koronaa mukaamme, vaikka paikka sijaitsikin Itä-Tirolissa. Kai se jo oireilisi jollain tapaa?

Vallitsevana olotilana itse kullakin tuntuu olevan suhteellisen valoisa suhtautuminen tulevaisuuteen ja sen tuomiin haasteisiin. Ennemminkin on olemassa monia mahdollisuuksia, joista osa tuntuu houkuttelevammilta kuin toiset, osa ei ole mahdollisia, koska ei ole resursseja ja jostain saattaa putkahtaa vielä joku aivan uusi asia. Puhun nyt lähinnä teinien maailmasta. Itselläni mahdollisuutena on saada kandintutkinto takataskuun tästä kaikesta ja asua koko sakin kanssa vielä jokunen ainutlaatuinen ja arvokas hetki. Liekö siitä lopulta muuta hyötyä kuin oma pääoma, mutta ainakin se on minun samoin kuin se, että olen ja olemme tasapainossa. Meistä ei lopulta jää jäljelle mitään muuta kuin muisto ja ehkä jälkikasvumme.

Spekulointi on jo alkanut siitä, missä perhe sijaitsee jatkossa eli kesän 2021 jälkeen. Upseeri voidaan periaatteessa heittää minne tahansa seuraavaksi kahdeksi vuodeksi, jolloin meidän tapauksessamme koko pesue tuskin seuraa mukana esimerkiksi Mikkeliin. Silti edelleen myymättömästä talosta tullee vain jonkinasteinen kesäpaikka, jos siellä joku haluaa joskus oleilla. Esikoinen ei ainakaan. Ikinä. 

IMG_0224.jpg

perjantai, 24. tammikuu 2020

Inputs, outputs and outcomes

Joku asiaan vihkiytynyt huomannee, että askartelen tällä hetkellä julkisen talousjohtamisen parissa, mikä perushumanistille tarkoittaa liikkumista hyvinkin epämukavuusalueella. Sivumennen sanoen agendalla on myös yritysjuridiikka ja salaisena haaveena kansainvälinen politiikka, joka saattaa tosin jäädä aikomisen asteelle. Laskentatoimen perusteet -tentin läpäisin 3 arvoisesti. Eipä olisi rva Hongosta uskonut ensinäkemältä.

Koomista tässä on se, että lapsena olin vakaasti kertonut äidilleni hänen työpaikallaan, että ainakaan samanlaisiin töihin en ikinä ryhtyisi. Paperikasat, mapit ja laskukone kunnanviraston työhuoneessa näyttivät pienestä tytöstä harvinaisen tylsiltä työvälineiltä puhumattakaan siitä, että ne veivät äidiltä tuhottomasti aikaa ja huomiota. Tänä päivänä taloushallinnon asiat näyttäytyvät minulle olennaisina osina julkishallinnon osaamista. Mikäli siis vielä joskus työskentelen sen parissa. Jos en, haluan osata paremmin sen minkä oletin osaavani. 

Tuloksellisuudessa viitataan usein (julkis)taloudessa tuottavuuteen, taloudellisuuteen, vaikuttavuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Jos siirrytään oikeasti esimerkiksi tuloksellisuuteen perustuvaan budjetointiin, mietitään mm. sitä, mitä kyseisen yksilön on tarkoitus tuottaa, mikä on tuote. Ennen kaikkea pitäisi olla kirkkaana mielessä, mitä ko. tuotteen tuottamisella tavoitellaan, mikä on strateginen tavoite sen takana. Jos ajatellaan vaikka koulua, tuotteeksi voi määritellä oppilaiden opetuksen, mutta tavoite sen takana on, että oppilaat pystyvät kirjoittamaan, lukemaan jne. Varsinaisena tavoittena koko rulianssin ja yhteiskunnan satauksen takana on luonnollisesti se, että lapsista kasvaisi kelpo kansalaisia, mihin tarvitaan toki muutakin kuin laadukasta ja kustannustehokasta opetusta. Ajatustapa vaatisi lisäpanostusta budjetointiin ja ehkä laajempaa ajattelua eli esimerkiksi sitä, miten tuote voitaisiin tuottaa toisin. Nykyolosuhteissa se tarkoittaisi myös siirtymistä poispäin inkrementaalisesta budjetoinnista so. laitetaan se, mitä viime vuonna oli ja toiveikkaasti hiukan lisää, koska talousjohtaja kuitenkin napsaisee sen pois. Tähän todennäköisesti kuntien väki toteaa, että muuhun ei pysty, koska varat ovat niin niukat ja valtio on kiristänyt otettaan, mikä vaatisikin koko systeemin katsomista uudestaan. Mitä tavoitellaan, mitä halutaan ja miten ja kenen kuuluu järjestää ja mitä. Tänä päivänä esimerkiksi edellä mainittua opetusta pidetään niin itsestään selvänä, että sitä halutaan jopa edelleen laajentaa haluttomille huolimatta kustannuksista tai siitä, mikä oikeasti on tavoitteena koko järjestelmän takana. (Kannattaisiko vaikuttaa vaikka siihen haluttomuuten puuttumalla ajoissa?)

Kaikki ei ole taloutta, mutta jos tätä analogiaa soveltaa esimerkiksi tähän meidän perheen mamuiluun, niin mikä on se, mitä tällä kaikella tavoitellaan? Asetin itselleni muutaman uudenvuoden lupauksen, joista suurimman osan olin onnistunut rikkomaan jo ennen nk. Blue Mondayta (syytän salmiakkia ja Fazerin sinistä). Lupasin myös, että mietin itselleni ja meille strategian. Tarkoitan tällä sitä, mihin asetelmaan pyrimme esimerkiksi viiden vuoden päästä tai siinä vaiheessa, kun palaamme Suomeen. Jos ihmisellä ei ole mitään tavoitteita tai tulevaisuudenkuvaa, hän todennäköisesti päätyy jonnekin muualle. Elämä vie. Jos katsoo esimerkiksi miestäni tai minua, tavoitteet ovat toteutuneen jopa pelottavan hyvin, vaikkakin toisella tavalla, kuin niiden kuvitteli toteutuvan. Halusin siistin siviilityön ja olen ollut valmistumiseni jälkeen 18 vuotta katkeamatta julkisessa virassa. Halusin treenata ja juosta maratonin, juoksin ensimmäisen mamu -vuoden aikana kaksi. Mikä tahansa on mahdollista, jos vain oikeasti haluaa, purkaa tavoitteen sopiviin osiin ja pyrkii johdonmukaisesti ja luovuttamatta niitä kohti.

Kuvittelin näkeväni lapseni tänä vuonna vanhojen tansseissa, mutta se unelma ei valitettavasti toteudu. Täällä ei ole vanhojen tansseja. Tosin High Schoolissa on käsittääkseni Prom, mutta siitä minä en tiedä mitään eikä siellä käsittääkseni järjestetä yleisöperformanssia. Samaisen esikoisen kuvittelin näkeväni valkoisessa lakissa, mutta eipä se haittaa vaikka lakki olisikin musta ja asuun kuuluisi myös viitta (enkä viittaa tällä Harry Potteriin). Joistakin asioista tai skeemoista täytyy vaan osata luopua ja hyväksyä, että ne eivät toteudu tai että ne toteutuvat toisenlaisina.

45:na sitä väkisinkin tiedostaa, että aikaa on rajallisesti jäljellä. Todennäköisesti katson jälkeenpäin näitä mamu -vuosia kaihoisasti taaksepäin ja arvostan sitä, että minun oli mahdollista pysähtyä ja opiskella kokopäivätoimisesti. Todennäköisesti muistan myös, kuinka ihanaa oli vaikka sairastaa ilman, että tarvitsi stressata tekemättömiä töitä. Tällä hetkellä perheestämme on potenut tämän kertaista tautia 4/6. Kaksi teiniä on edelleen vuodepotilaina kuumeen raivottua kaksi päivää heissä. Olen kiikuttanut molemmille milloin juomista ja milloin syömistä. Huolenpito, jota ilman perheen koululaiset ovat tähän ikään saakka olleet sairastaessaan. Äiti on ollut aina ennen töissä. 

IMG_0103.jpg