maanantai, 19. elokuu 2019

New beginnings

On hassua, miten sitä voi löytää itsensä aivan uudesta tilanteesta. Juuri kun olet kuvitellut ajattelevasi tietyllä tavalla (luutuneesi paikoilleen), jotain sellaista tapahtuu, mikä mullistaa maailman tai vähintäänkin avartaa sitä. Ikään kuin aivoissa tapahtuisi jonkinlainen klik. Kirjoitan tätä tekstiä Tampereen yliopiston kirjastossa ensimmäisen orientaatiopäivän päätteeksi. Minusta tuntuu kuin olisin samaan aikaan se yli 20 vuotta sitten opintojaan aloittanut, mutta myös Niina 44v, ensimmäisenä koulupäivänä.

Paljon on muuttunut vuosien aikana eikä vähiten Tampereessa. Parasta tässä päivässä on ollut oivallinen (aikuisopiskelijoiden) tutorryhmä, jonka kanssa olemme tutustuneet kampukseen, käyneet kahvilla ja syömässä ja istuneet luennoilla.  On niin mukavaa tuntea kuuluvansa joukkoon ja puhuvansa samaa kieltä. Sitä en ollut uskonut löytäväni tällä reissulla. 

Ehkä jotain mullistavaa lähdimme hakemaan Belgiasta samaan aikaan kuin jotain yhteistä. Molempia on saatu tähän mennessä, mutta eri tavalla kuin alun perin ajattelin. Esimerkiksi parhaita yhteisiä hetkiä koimme mielestäni Suomi-lomalla tänä kesänä. Koko Ryhmä H(au)n matkustaminen saattoi olla paikoin koomistakin katseltavaa, sillä autoa tuskin olisi voinut pakata täydemmäksi, mutta erityisiä latvaräjähdyksiä ei juuri koettu tiiviin yhdessäolon aikana. Oikeastaan päinvastoin – ryhmä tuntui hitsautuvan paremmin yhteen. Positiivista oli, että nyt se surullisenkuuluisa auto toimi varsin moitteettomasti ja sillä ajettuani havaitsin sen aika hyväksi menopeliksi. 

Suomessa juniori paineli ensimmäisenä metsään, sillä hänestä oli ihanaa kulkea vapaasti ja valvomatta tutuissa paikoissa. Perhe jakaantui aluksi kuka mihinkin suuntaan ja oli aika mahtavaa, että teinit saivat viettää aikaa kavereiden kanssa. Eipä heitä paljon näkynytkään ennen kokoontumisajoja pohjoiseen. Minä pääsin sittenkin kesäteatteriin ja sukulaisia oli ihana nähdä. Suomi-loman kruunasi viikko Kuusamossa, jossa vaeltamisia ei haitannut edes viileä sää. Ajattelutavan muutosta kuvaa ehkä se, että laivamatkat eivät enää ole tapa rentoutua tai tehdä ostoksia, vaan tapa päästä paikasta A paikkaan B.

Mökkiloman ja automatkan jälkeen talo Belgiassa tuntui valtavalta. Koirat olivat taas kuin kotonaan. Itse ehdin lähinnä pestä pyykit ja lähteä takaisin Suomeen. Vastoin ennakko-oletuksiani aloitan nyt hallintotieteiden pääaineopinnot yliopistossa. Käytännön toteutus on pääsääntöisesti verkon varassa, mutta jatkossa on mahdollista harkita paluuta kotimaahan aiemmin. Toki se vaati vähintään jonkinlaisen työpaikan, sillä opintotukikuukauteni ovat aikaa sitten käytetty. Voi että olisi mahtavaa, jos voisi vain opiskella kaiket päivät! Olisinpa silloin ennen tajunnut, mikä etuoikeus se on.

Kesäloma on ollut pitkä ja lapsoset taitavat jo odottaa koulun alkua. Ekaluokkalainen on luopunut molemmista etuhampaistaan (joista toista irrotettiin koko perheen voimin ja toisen hän irrotti ihan itse).  Vuosi sitten odotimme myös koulun alkua, mutta kaikki oli jotenkin niin uutta ja vierasta, ettei tiennyt, mitä odottaa. Nyt minusta tuntuu siltä, että koko perheellä on paljon helpompaa suunnitella tulevaa syksyä, on se sitten syksyn harrastuskattausta tai jotain muuta. Middle schoolilaisemme aloittavat myös ruotsin ja äidinkielen opiskelut Kulkurikoulussa verkko-opintoina. 9 -luokkalaiselle motivaattorina toimii spekulointi aikaisemmasta paluusta Suomeen. On mahtavaa, että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja, valintoja, polkuja. 

Image-1.jpg

maanantai, 10. kesäkuu 2019

Homesick

Kävin taas viikon visiitillä Suomessa. Kevät on jo pitkällä ja sain tehdä kirjaimellisesti hartiavoimin töitä saadakseni talon pihan ajettua ei-moottoroidulla ruohonleikkurilla. Omenapuut kukkivat hurjasti eli syksyllä saattaa olla erinomainen sato. Ei sillä, että olisin sitä poimimassa. Talo on edelleen myymättä. Taas käydessäni siellä totesin, että ottaisin sen minä päivänä tahansa mukaani, jos vain voisin. Näitä ihmisiä on myös ikävä, mutta työkuormaa ei; paitsi ehkä kirjastossa.


Yliopiston ovet tuskin aukenivat tämän vierailun perusteella. Pääsykokeisiin osallistui noin kolme luentosalillista kokelaita ja alkukarsinta tapahtuu monivalintakysymysten perusteella. Tipun todennäköisesti ennen kuin päästään esseisiin. Olihan se melko vakava tunnelma Alakuppilan lähistöllä. Sivuille ei vilkuilla eikä vieruskavereille puhuta, kun tulevat kuntajohtajat ja sen sellaiset kilpailevat tulevaisuudesta. Kontrasti lasten kouluun tai vaikka kansainvälisten ladyjen tapaamiseen oli aikamoinen, sillä täällä joku tulee aina keskustelemaan jotain, varsinkin, jos olet yksin. Kunpa nuo tulevaisuuden toivot tietäisivät, että kaikki on mahdollista vielä tuossa vaiheessa. 

 

Joinakin päivinä koti-ikäväni (Suomeen) ja tämä "kultainen häkki" ahdistaa minua enemmän kuin toisina. Ja mitä ihmettä minä valitan? Minulla on vapaus hypätä metroon ja painella ties mihin puistoon, kauppaan tai treenaamaan täällä Brysselissä ja rajoitteet toimia ovat vain omassa päässäni, kielitaidossani (ja rahassa). Voin halutessani vaikka nukkua tai lukea koko päivän tai tuijottaa töllöä, mistä mitään em. en tee, koska lähes jokaiselle päivälle on joku meno jonnekin (onneksi) ja aika usein jonkun kanssa. Valitan itsekkäänä tarvettani olla joku muukin kuin puoliso ja äiti, siivooja, pyykkäri ja kokki. (Juuri kun naputin teinille oman navan ympärillä pyörimisestä). Valitan riippuvuuttani ja yritän itsekin vakuuttaa itselleni olevani tarpeellinen ja merkityksellinen. Joku. 

 

Koulua on jäljellä vielä kahdeksan päivää. Viimeisinä päivinä viedään projekteja loppuun, vietetään mm. luokan juhlia, on siirtymisseremonia (6. luokalta Middle Schooliin) ja taitavat nuo kuutoset vierailla Walibi -huvipuistossakin. Esikoisella on ihan vakavasti otettavat loppukokeet juuri meneillään. Pelit alkavat myös olla lopuillaan niin jalkapalloilijalla kuin baseballin pelaajalla. Pidän joukkueen baseball -valmentajasta. Huomaa, että hän on sotilas evp., sillä palaute niin hyvässä kuin pahassa tulee pelaajille suoraan ja välittömästi, minkä jälkeen asia on käsitelty. Ja joukkue toimii peli peliltä paremmin. Täällä tytöt baseball -joukkueessa ovat harvinaisia, sillä he pelaavat (USA:ssa) softballia. Harvinaisuutta saattaa kuvata se, että lapsonen on saanut useammin kuin kerran osumaa syöttäjän pallosta (pitäisi katsoa sinne minne heittää, eikä lyöjää). Olihan meillä onnistuneet rippijuhlatkin, suomeksi. Kun katsoo näitä lapsia, niin "häkkini" on hyvin pieni hinta.

 

Nyt loppuvuodesta vapaaehtoisille vanhemmille on tarjolla useampikin kuin yksi tilaisuus koululla. Keskiviikkona menen itse Middle-High School kirjastoon lounaalle, mikä on oikein mukavaa. Ensi lukuvuonna suunnitelmissani on olla kahtena päivänä viikossa kirjastohommissa, toinen ECC/ES:n kirjastossa ja toinen MHS kirjastossa.  Fasiliteetit molemmissa kirjastoissa ovat upeat ja palkattuna molemmissa on opettaja-kirjastonhoitajia, joiden pääasiallisena tehtävänä on opettaa oppilaita. Vapaaehtoisilla tehtävänä on kirjojen hyllytys ja joskus asiakaspalvelua yms. Kulttuuri on erilaista (myös molemmissa saman koulun kirjastoissa), mutta käyn vapaaehtoisena, koska koen itseni hyödylliseksi ja arvostetuksi. Ja pääsen kirjojen pariin.

 

Jalkani ei suo juoksua minulle edelleenkään, mikä turhauttaa enemmän kuin pystyn sanoin kuvaamaan, mutta Tunturi -pyöräni on ollut ahkerassa käytössä. Minun suunnistustaidoillani lenkeistä tahtoo tosin tulla joka kerta hiukan ylipitkiä, mutta ainakin toistaiseksi olen löytänyt takaisin. Paikalliset pyöräilyreitit ja -kaistat ovat todella hyviä ja erityisesti metsäreitit erinomaisia. Maisemat ovat täällä hyvin nyt hyvin vehreitä ja puutarhoissa ja puistoissa kukkaloisto on huikea. Minä kaipaan kesytöntä korpea.

 

Tällä hetkellä tulevalle kesälomalle on varattuna kolme majoitusta, kaksi laivamatkaa ja yksi mökkiviikko. Ja autonkin pitäisi nyt olla kunnossa. Suuntaamme siis piakkoin Suomeen. Liekö se paluu.

 

EA5C97AF-C9DC-43EF-8320-ED471C41B903.jpg

maanantai, 29. huhtikuu 2019

Marathonblues

Kevät on Brysselissä jo pitkällä. Kirsikankukat ovat kukkineet ja laskeutuneet vaaleanpunaisena huntuna maahan, on ollut (suomalaisittain) hellettä ja myös sadetta. Belgian sää on kyllä erikoinen: sää saattaa parissakymmenessä minuuttissa muuttua sateisesta aurinkoiseksi ja päinvastoin. Toppatakit pakkasin jo varastoon, mutta välikausivaatteita tarvitsee aika ajoin.

Lapsosilla oli pitkä ja voimaannuttava spring brake eli kahden viikon loma koulusta pääsiäisen molemmin puolin. Kouluvuoden rytmitys on kyllä aika loistava tällä kokemuksella. Loppurutistus viimeisellä kaudella kestää (suomalaisittain) juhannukseen asti, jonka jälkeen kesälaitumilla ollaan elokuun lopulle saakka. Esikoinen on valitsemassa kurssejaan IB -tutkintoa varten ja ennustan jo nyt, että hän ei ehkä palaa Suomeen muun populaation mukana. Ihmekö tuo. Olen käsittämättömän ylpeä tuosta supersankarista, joka hoitaa suvereenisti koulun ja lapsenvahtikeikat (pikkuveli mukaanlukien). Aika ajoin taloon saapuu englantia puhuva sakki ja toisinaan lapsonen katoaa päiväksi johonkin suuntaan kaupunkia. Keskimmäinen kipuilee vaativan matematiikan parissa, on venähtänyt aikaa sitten äidistään ohi ja kävimme äskettäin ostamassa tulevaa rippijuhlaa varten puvun, miesten osastolta. Middle Schoolin 8. luokkalaiset lähtevät Normandiaan toukokuussa. Kyseessä on viikon leirikoulu ja sotahistoria tullee melko autenttiseksi paikan päällä tutuksi. Esiteini on kohta suorittanut 6. luokan ruotsin Kulkurikoulussa Suomeen (puolessa vuodessa) ja juuri tuli viestiä koululta, että hänet siirretään vaativampaan ranskan ryhmään huomisesta alkaen. Kyse on siis lapsesta, joka aloitti syksyllä englannin alkeissa. Juniorista voinee todeta, että ehkä opettajat ja jalkapallovalmentajat kaipaavat aikaa, jolloin hän ei osannut puhua englantia.

Minulla on maraton blues. Kävin juoksemassa maratonin Pariisissa 14.4. ja se oli todella hieno kokemus! Voin lämpimästi suositella sitä jokaiselle juoksijalle, sillä tunnelma tapahtumassa on lähdöstä maaliin katossa, reitti on upea, huolto erinomainen ja Pariisi vain on niin tavattoman kaunis kaupunki. Paransin aikaani viime syksystä 15 minuuttia ja edellisestä Pariisi -juoksustani (2014) tunnin. Pidin tahdin tasaisena aina 30 kilometriin saakka ja loput 12 kilometriä 195 metriä vauhti hidastui kantapääkivun vuoksi. Nesteytys ja tankkaus onnistuivat oikein hyvin ja koska en käyttänyt urheilujuomia, olin illallakin tolpillani. Kannustajat kotoa kruunasivat koko jutun. Hintana on, että nyt kantapääni ei suo minulle juoksua ainakaan hetkeen tai juuri kävelyäkään. Se on maallista ja ehkä korjaantuu, eikä edes masentava seikka. Alakuloa aiheuttaa ehkä ennemminkin se, että juuri nyt näköpiirissä ei ole seuraavaa tavoitetta tai oikeastaan edes selkeää näkyä tulevaisuudesta. On olemassa pehmeitä varjoja ja vallitseva välitila menneen ja tulevan välillä. Sitten, kun muutamme Suomeen, saan ehkä töitä, silloin, kun olin Suomessa, olin uupunut. Tässä ja nyt selviän, suoriudun ja jopa nautinkin aika ajoin olostani, mutta Martti Luther olkapäällä ei edelleenkään ole vaiennut ja kielimuuri kutistaa minua pienemmäksi kuin olen. Tunnustan joskus olevani todella kateellinen miehelleni, joka voi lähteä joka päivä töihin ja jolla on töitä tulevaisuudessa, siis Suomessa. Ja sitä tulevaa juoksutavoitetta ei nyt hetkeen voi asettaa, ennen kuin koipi toipuu.

Jonkinlainen päätös tuli sentään yhteen prosessiin. Virkavalinnastani valitettiin (jälleen) hallinto-oikeuteen 2017 ja nyt Itä-Suomen hallinto-oikeus antoi päätöksensä asiaan. Hallinto-oikeus ratkaisi asian hylkäämällä valituksen oikeudenkäyntikuluvaatimuksineen. Jos jotain positiivista hakee, niin johdatus julkisoikeuden opintoihin on aika syvällisesti tehty sivistystoimenjohtajan (vt.) virkaurani aikana. Negatiivista on se, että nämä tällaiset valittajat voivat demokratian nimissä jatkaa edelleen mm. työpaikkakiusaamista ja perättömien huhujen yms. levittämistä kenenkään siihen puuttumatta. 250 € maksu hallinto-oikeudelle ei taida juurikaan hillitä valitushaluja.

Tuo edellisessä kappaleessa mainittu prosessi on oikeastaan jäävuoren huippu taakse jääneestä negatiivisesta energiasta. Minulle tai minuun kohdistuneelle loalle on sinänsä aivan sama, se ei kosketa minua henkilökohtaisesti. Sen sijaan voisin antaa melkein mitä tahansa, jos voisin palata takaisin menneesseen, huomata, muuttaa ja ehtiä oikaista. Lapsi ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan eikä lapsi kyseenalaista omaa vallitsevaa perhe- tai koulutilaansa. Lapsi ottaa normaalitilana myös sen, että hänet jätetään esikoulusta alkaen porukan ulkopuolelle, häntä pidetään outona, erikoisena, ärsyttävänä. Jos tätä kuviota ja mantraa toistetaan riittävän monta vuotta, itsetunnon korjaamiseen menee aikaa ja en voi kuin ihailla lastani siinä mielessä, kuinka vahva hänestä on tästä huolimatta tähän mennessä tullut. Hänellä ei ole mitään anteeksipyydettävää, vaikka sitä häneltä väkisin vaadittiinkin. Hän itse on antanut kaiken anteeksi. Minä en voi antaa itselleni anteeksi. Jos olisin tiennyt totuuden noista kusipäistä ja kaikesta kamalasta, koko ylläolevaan prosessiin ei olisi ikinä ollut tarvetta, koska en olisi ottanut tehtävää alunperinkään vastaan. Olisimme lähteneet kaikki tyynni. Mutta se maito kaatui jo maahan. Heikkous on siinä, että vaikka olisit kuinka ammattilainen, ulkopuolelle jätettyä ei uskota, jos itse olet sisäpiirissä. Ja vastavasti sisältä tilanteesta ei näe ulos ennen kuin on liian myöhäistä.

Palaan viikoksi Suomeen toukokuun lopulla. Hassua on, että varatessani matkaa kuvittelin odottavani enemmän irtiottoa kotiäitiarjesta. Ehkä sittenkin kaikkeen tottuu.

B1DDE069-8572-4150-A1CF-BEEB36DF18FE.jpg

sunnuntai, 10. helmikuu 2019

What is the meaning of..

Olen viime aikoina pohtinut merkityksiä. Sanoilla ja asioilla on eri merkityksiä ja jonkun asian merkitys tai merkityksellisyys riippuu sinusta eli taustastasi, kansallisuudesta, sukupuolesta kiinnostuksesta jne. Kun käsitykset eri asioista voivat vaihdella pelkästään perheen sisällä, kommunikoinnissa eri kulttuurista tulevan kanssa ja eri kielellä, merkityksistä voidaan saada ties minkälaisia mielenkiintoisia kombinaatioita ja myös väärinkäsityksiä.


Toisen tytön ystävä koulusta oli todennut hänelle, että sauna on hänen mielestään ”disgusting”. Tulkitsisin asian niin, että todennäköisesti amerikkalaistaustaiselle tytölle (lähes) alastomana hikoilu kuumassa huoneessa muiden kanssa ei tunnu houkuttelevalta, kun taas meille suomalaisille sauna on lähes pyhä paikka, jossa puhdistaudutaan. Minulle henkilökohtaisesti se on paikka, jossa hikoillaan kuonat ulos ja keskustellaan vähintään viikon asiat halki. Olen hyvin kiitollinen sille amerikkalaiselle, joka sai aikanaan päähänsä rakennuttaa tämän belgialaisen talon kellariin suomalaistyyppisen saunan. Viemäröintiä tämän talon saunassa ei ole ja ilmanvaihto on vähän sinnepäin, mutta illuusio on riittävä tyydyttämään tarpeen.


Aloin tammikuulla opiskelemaan avoimen yliopiston luentokursseja verkon kautta. Opiskelulla saa aamupäivät kulumaan sujuvasti ja illuusio jonkun merkityksellisen asian tekemisestä on olemassa. Tosin se ei ole aivan riittävä verrattuna tilanteeseen, jossa tekisin ihan oikeita töitä ja olisin tekemisissä ihmisten kanssa. Muuttamalla tänne minä ikäänkuin katosin kaikista kirjoista ja kansista tai rekistereistä ja veromaksajista. Joinakin päivinä voisin antaa melkein mitä tahansa siitä, että saisin tehdä aikuisten oikeasti töitä tämän kotoilun sijaan. Kiittämätöntä, eikö totta?


Olen n. 20 vuotta sitten suorittanut hallintotieteen perusopinnot, mutta jos aion hakea jatkoon, ko. opinnot ovat liian vanhoja ja niiden merkityksellisyys silloin ei ollut niin korkea, että niistä olisi jäänyt minulle pysyvää muistijälkeä. Työtaustaani vasten peilaten opiskeltavat asiat esimerkiksi julkisoikeudessa ovat hyvinkin merkityksellisiä - minulla on varsin vahva käsitys niin päätöksenteko- kuin muutoksenhakuprosessista kunnallishallinnossa. Ehkä jälkimmäisestä jopa erityisesti.


Eräs ensimmäisiä opiskeltavia asioita yliopisto-opinnoissa tai tieteellisen ajattelutavassa on käsitteen määrittely. Kun sinulla on yhteisesti määritellyt käsitteet, eli asialla on yhteisesti ymmärretty merkitys, puhutte samasta asiasta. Tutkimusprosessissa yleensä käsitteen määrittelyn jälkeen määritellään tutkimusongelma, johon tutkimuksessa etsitään ratkaisua jonkinlaisen menetelmän ja/tai mittariston avulla. Tuloksista tehdään johtopäätökset ja saadaan kenties uutta tietoa.


Normielämässä pelkät yhteiset käsitteet eivät riitä, sillä kommunikoinnissa käytetään muutakin kuin sanoja ja asioita voi ilmaista hyvin monella tavalla. Puhumattakaan siitä, että ongelmanratkaisu onnistuisi tieteellisen suoraviivaisesti (tai että sitä tutkimustietoa oikeasti käytettäisiin mutun sijaan). Minä olen sellainen ”no nonsense” tyyppi. Jos työelämässä jossakin oli haaste tai ongelma, ensimmäinen kysymykseni ei (valitettavasti) ollut ”mitä sinulle kuuluu?”, vaan ehkä ennemminkin, ”mitä vaihtoehtoja meillä on” tai ”mitä olit ajatellut (tehdä asialle)”. Samaan törmään (koti)kommunikoinnissakin, jossa minut kyseenalaistetaan lähes päivittäin. Joskus tuntuu siltä, että en teinin näkökulmasta katsottuna tiedä mistään mitään tai ainakin likaiset vaatteet jäävät lojumaan (on rakkauden osoitus helpottaa kotiäidin/palvelijan taakkaa). Olennaista silti lie, että kommunikoimme edes jollain tasolla ja että sille on nyt ainakin periaatteessa aikaa.


Opettelen edelleen joka kerta, kun menen esimerkiksi lasten koululle, hidastamaan tahtiani, jotta en menisi heti suoraan asiaan ja yritän muistaan niin kirjastossa kuin koulun tapaamisissa kysyä ensin ”How are you?” jne. On myönnettävä, että paikallinen kohteliaisuus, tervehtiminen ja ystävällisyys lämmittää mieltä ja tekee paikan inhimillisemmäksi. Koen häpeää suomalaisesta tylyydestäni.


Suomalainen kursailevuus sai meidät odottamaan kyselemättä kiltisti tunnin ylimääräistä jonkinlaisen terveysaseman odotushuoneessa (lue: työmaakontti sairaalan pihalla). Juniori onnistui koulussa ryntäämään recess -timelta koulua kohti niin, että liukastui ja mursi kyynerpäänsä. Me marssimme kiltisti em. konttiin ja odotimme, kunnes siellä vastaanottava lääkäri totesi, että tällaiset tapaukset kuuluvat Emergencyyn (missä puolestaan menikin sitten loppupäivä). Kyseinen kontti toimii siis vastaanottona nuhakuumeissa ja sen sellaisissa ja on ilmeisen tehokas siinä.


Yliopistollinen keskussairaala itsessään on valtava ja sokkeloinen rakennus eri osastoineen ja byrokratioineen, mutta itse hoito siellä tuntui varsin asiantuntevalta. Pääsimme ulos kipsatun käden ja kipulääkkeen kera. Saimme suoraan ajan ortopedille seuraavalle viikolle ja onneksi kävi sen verran hyvä tuuri, että kyynerpää ei tarvitse leikkausta eli todennäköisesti se paranee kolmessa viikossa. Ennen nk. onnellista loppua oli turpoava käsi, paljon epävarmuutta ja suurta huolta mm. tapaturman merkityksestä, yritystä kommunikoida vieraalla kielellä (yksikään sairaanhoitajista ei puhunut englantia) ja tuskainen lapsi. Voin vain kuvitella, miltä sellaisesta ihmisestä tuntuisi, jolla ei ole mitään yhteistä kommunikointikieltä saati yhteisiä merkityksiä erilaisen kulttuuritaustan vuoksi.


Juniori pystyi kertomaan onnettomuudesta lääkäreille englanniksi ja hän ymmärsi myös, että lääkäri kielsi liikunnan ja jalkapallon häneltä kuudeksi viikoksi. Viime aikoina on käsitelty kotosalla sanan bum -merkitystä mm. siinä mielessä, että haisevatko hänen hanskansa dog`s bumille, kuten koulussa oli kaveriporukassa yhdessä hihitelty. Ostin uudet hanskat.


Maslowin tarvehierarkian mukaan, kun nk. alemman tason tarpeet on tyydytetty, ihminen tarvitsee mm. arvonantoa ja sen jälkeen tulevat itsensä toteuttamisen tarpeet. Onpa noita tarveteorioita toki muitakin. Keskeistä silti lie se, että ihmisellä on tarve kokea itsensä merkitykselliseksi niin itsensä kuin muiden silmissä. Molemmille asioille pystyy asenteellaan tekemään itsekin ihmeitä, mutta kyllä ympäröivällä yhteisöllä ja esimerkiksi kohteliaisuudella ja huomaavaisuudella on merkitystä. Ihmisellä on tarve saada omat kyvyt täyteen käyttöön, toteuttaa itseään, mikä tuo taas buustia itsearvostukseen. Trying to make the most of it with what I have.

Hyggeily.jpg

tiistai, 22. tammikuu 2019

We all float down here

Ulkomailla asuessa ei pysty muuttamaan itsestään pois. Hetkellisesti sitä voi säilyttää illuusion, jossa on vain lomalla kaikesta vanhasta, mutta jos muuttaa perheen kanssa "pois" hiukan pidemmäksi aikaa, sitä on vain tultava toimeen oman päänsä sisällön kanssa ja oman perheen jäsenten kanssa, tai sitten ei. 




Takaisinkaan ei ole paluuta, koska sellaista kotipaikkaa, johon palata ei Suomessa ole. Tulevaisuus on tabula rasa, mikä on samaan aikaan hyvin vapauttavaa kuin myös pelottavaa. Minulla ei ole työtä johon palata, onko minulla vielä joskus työtä, jota tehdä?


Kuuntelin äsken äänikirjana Michelle Obaman Becoming -teoksen ja pidin siitä tosi paljon. On lohdullista kuulla (vielä hänen itsensä äänellä), että yksi (ex) maailman vaikutusvaltaisimman miehen puoliso on aikanaan myös kyseenalaistanut itseään so. olenko riittävän hyvä, kelpaanko. Obamat halusivat "make a difference" ja edistää mm. suvaitsevaisuutta. Kontrasti on melkoinen nykyiseen USA:n presidenttiin tai hänen puolisoonsa verrattuna. Naapurissa asuvan amerikkalaisperheen mies ei ole saanut palkkaa yli kuukauteen siitä huolimatta, että hänellä on koko ajan velvollisuus työskennellä valtiolleen. Hän on vain yksi monista ja kaikki sen tähden, että Trump Haluaa muurin.


Reissumiehen puolisona on ollut pakko oppia tulemaan toimeen yksin. Olen ollut tähän asti ylpeä selviytymiskyvystäni. Meitä samasta puusta veistettyjä sitkeitä sissejä on harvassa ja on oikeastaan lähes mahdotonta selittää millaista tällainen elämä on sellaiselle, jonka perhe pysyy samalla paikkakunnalla saati saman katon alla viikosta toiseen. Eräs englantilainen rouva kiteytti olosuhteet hyvin kertoessaan puolisona olemisen sellaiseksi, että sitä aloittaa uudestaan ja uudestaan alusta uudella paikkakunnalla, kääri hihat ja "let's become acquainted with some New People.." Sentään mieheni ei ole merimies, joka seilaisi reissuilla kuukausia kerrallaan.


Teinien ollessa leikki-ikäisiä eräs varhaiskasvatuksen ammattilainen kehui sitä, kuinka (kolmannen lapsen) äitiyslomalla ollessani pidin kiinni tiukasta rutiinista so. milloin herätään, syödään, ulkoillaan, mennään nukkumaan. Olinhan "lomalla", jolloin olisi voinut relata. Tarkoituksena oli varmasti tsempata ehkä väsynyttä äitiä, missä hän onnistuikin. En vain kehdannut kertoa, että se rautainen arkirutiini oli ainoa, mikä piti minut käynnissä, selkärankani, joka esti minua luhistumasta arjen synkkyyteen ja yksinäisyyteen mieheni ollessa ulkomaan keikalla. En osannut relata, enkä osaa sitä oikein vieläkään.


Some on sittemmin helpottanut yksinäisyyttä. Kun sinulla on Facessa kavereita, tuntuu siltä, ettet olekaan yksin. Facebook on myös keino pitää yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin kaukana enkä pystyisi tältä istumalta luopumaan siitä. 


Some on myös kupla, jossa päästään ruokkimaan saman suuntaisesti ajattelevien ihmisten samansuuntaisia ajatuksia. Kuplat ovat vaarallisia, sillä niissä sokeutuu helposti näkemään vain yhdenlaisen totuuden. Tähän kun lisätään vielä käsittämättömän nopea informaation ja klikkiotsikoiden leviäminen, niin voila! valmista: ei tarvitse enää ajatella itse (saati etsiä tietoa). Fanaatikot ovat vaarallisimpia. Minun kuplani tosin koostuu lähinnä juoksufoorumeista, mikä ei todennäköisesti vaikuta minun äänestyskäyttäytymiseeni. Tilasin äsken kirjeäänestysmateriaalin eduskuntavaaleja varten.


Olen jonkinasteinen kummajainen täällä Belgiassa(kin), mutta täällä kummajaisia ei kyräillä. Ihmisillä ei ole pipoja eikä hanskoja, mutta toppatakit kyllä näin talvikaudella (myös +10 asteessa). Kenelläkään ei ole ulkohousuja ja juoksutrikoita näkee ainoastaan lenkkipoluilla vastaan tulevilla juoksijoilla (tai sitten he ovat pukeutuneet shortseihin). Ei taitaisi täällä tulla kuuloonkaan takavuosien satakuntalainen katumuoti pukeutua tuulipukuun ja korkkareihin. Pienet lapset on puettu tyylikkäästi farkkuihin ja nilkkasukkiin (ja vauvoillakaan ei ole hanskoja). Kenkinä lähes kaikilla vastaantulijoilla on Niken tai Adidaksen tennarit tai sitten jotkut valkoiset Filat tmv. Yhtenäiskulttuuri vallitsee joissain suhteessa myös multikulturaalisessa ympäristössä.


Pieni joukko meitä, lähes keski-ikäisiä kotirouvia, on kokoontunut Tombergiin Poseidon -jäähalliin luistelemaan muutamana maanantaina. Poikkeamme paikallisista siinä, että jopa minä osaan luistella paremmin kuin 80% hallilla olijoista (!) Eräs naisista opastaa meitä luistelun saloihin ja olen jo tehnyt (alkeis)piruetin! Luistelussa mennään kyllä niin minun epämukavuusalueellani, että taidan ihan periaatteesta vielä jatkaa sitä muutaman kerran.


Yritän päivittäin muistaa olla kiitollinen pienistä ja vähän suuremmista asioista eli mm. siitä, että olen täällä, tässä ja nyt. Kuinka moni saa mahdollisuuden tällaiseen sapattivapaaseen ulkomailla? Minusta on ihanaa, että ei ole liian kylmä ja juoksukausi jatkuu koko talven ajan. Mutta en minä niistä hanskoista ja piposta ajatellut luopua ja kotiasuun on ollut pakko lisätä villasukat ihan vaan lattioiden jäätävyyden vuoksi. Liekö tässä asuintalossa juurikaan eristeitä. Tätä voisi päätellä jatkuvasta vedon tunteesta ja siitä, mihin tahtiin kaasua kuluu lämmitykseen. 


Huomiseksi on sääennustuksen mukaan luvattu lunta, minkä vuoksi ECC:n rehtori perui nuorimman luokan uimareissun (ettei koulun bussi sattuisi juuri pahimpaan lumikaaokseen). Jos aamulla sataa lunta, koulusta voi olla snowday eli koulua ei välttämättä ole.

In Finland we call it Tuesday.



IMG_3103.jpg