On alkanut toinen jakso mamu -elämässämme eli arjen ja rutiinien muotoutuminen. Tällä tiellä tosin ollaan vielä aika samassa pisteessä, kuin minä suunnistajana googlemapsin kanssa, so. enimmäkseen hukassa.

Lasten koulut alkoivat eilen, viimeinkin. Tavallista pitempi kesäloma ei ehkä olekaan se kaikkein ideaalein ratkaisu, varsinkaan silloin, kun perhe viettää tiiviisti aikaa yhdessä lähes koko kesän jossain muualla kuin tutussa kotiympäristössä. Ei sillä, ettenkö pitäisi yhdessäoloaikaa arvokkaana, mutta riittävästi oleilua saman katon alla saattaa joskus ns. mennä ihon alle. Mielestäni lapsilla (ja aikuisilla) pitäisi olla järkevää tekemistä (lue, muutakin kuin kännykän räpläämistä) päivän aikana. Olen aina arvostanut rutiineja elämässäni. Ihanaa, kun pääsee viimein rakentamaan niitä tälle syksylle.

Suomessa tiesin ainakin pääsääntöisesti, miten asiat menevät. Vaikka olin edelleen iittiläisenä uusi senkin jälkeen, kun olin asunut siellä kymmenen vuotta, tiesin oikeasti, miten koulupolku -kuvio menee. Ensin ollaan päiväkodissa ja sitten mennään eskariin ja ekaluokalle jne. Siinä välissä on pari äitien itketystilaisuutta kevätjuhlien, kouluunsiunaamisten jne. muodossa. Tosin näiden siirtymäriittien koskettavuutta saattaa joskus laimentaa eturiviin änkeävät ja jatkuvasti valokuvia kullannupupuistaan (seisten) ottavat vanhemmat tai ne vanhemmat, jotka jatkavat kuulumisten vaihtamista ääneen myös juhlien aikana. Em. eivät kuitenkaan vie pois sitä kuristavaa ja haikeaa tunnetta, mikä puristaa kurkkuasi saattaessasi tuoreen ekaluokkalaisesi jonoon opettajan huomaan ensimmäisenä kouluaamuna. Niin pieni ja hauras ja jo niin iso. Vanhemman ei auta kuin luottaa siihen, että lapsi pärjää ja osaa, pystyy ja voi ja että hänestä pidetään huolta.

Kuunnellessani lasten koulun rehtorin puhetta tutustumispäivänä ja katsellessani koulun opetussuunnitelmaa ja lukujärjestystä, en voi muuta kuin olla tyytyväinen. Haastavaa? Kyllä, ehdottomasti, mutta positiivisella tavalla. Koska oppilaat tulevat 70 (ainakin) eri maasta, lähtökohdat ovat taatusti erilaiset. Kansainvälisyys ja monikulttuurisuus näkyy ja kuuluu ja sen huomaa myös siinä, miten oppilaat otetaan vastaan niin henkilökunnan kuin muiden oppilaiden taholta. Koska oppilaita tulee ja menee ja lähes kaikki ovat joskus olleet samassa tilanteessa eli uutena oppilaana, ei tule sellaisia (tyypillisen suomalaisia) tilanteita, jossa uutta oppilasta kyräillään tmv. eikä todennäköisesti synny tarvetta eristää jotakuta joukosta pois sen takia, että hän on erilainen. Pelkästään toiseksi nuoremman lapsen luokalta löytyy ainakin 10 eri kansallisuutta ja oppilaita on 20. Englannin kielen osaamisen taso vaihtelee myös vastaavasti ja sitä varten koulussa on kolmitasoinen kieliohjelma, joka räätälöidään oppilaalle sopivaksi. Inclusion, challenge, success - I am buying it!

Mutta tiedänkö, miten koulupolku täällä oikeasti menee? En oikeastaan. En tiedä, onko oikea valinta sijoitta nuorin (dervissi) nk. 0 luokalle, kun hän iän mukaan olisi Belgiassa jo 1. luokalla. Nuorin lukee sujuvasti ja piirtää auttavasti, laskee innokkaasti, mutta riittäisivätkö ne ekaluokkalaisen valmiuksiksi täällä? Hän ei puhu, eikä ymmärrä englantia. En tiedä, kuinka sujuvasti vanhemmat lapset saavat englanninkielisestä opetuksesta kiinni tai onko heidän luokkasijoituksensa oikea. Jokainen lapsista tuntuu reagoivan tilanteeseen eri tavalla ja reaktion tulkinta ei aina mene minulta vanhempana nk. putkeen. Jos jotain positiivista tässä tilanteessa on, niin ainakin se, että vanhempia diilaamaan näiden asioiden kanssa on kaksi ja isän puhe menee astetta paremmin perille kuin äidin. Positiivista on ehkä sekin, että minua uskalletaan vastustaa (vaikka se käykin luonnolleni). Olemme eläneet niin pitkään ns. kriisikautta, että jaettu vastuu ja vastustuskin tuntuu oikealta ja asioista, kipeistäkin sellaisista, voi keskustella. Jos tilannetta arvioitaisiin Maslowin tarvehierarkian mukaan, olemme ehkä siirtyneet jo kohti itsensä toteuttamisvaihetta.

Valmistauduin puristavan tunteeseen kurkussani nuorimmaiseni tutustumispäivänä, jolloin tutustumisvuorossa ollut ryhmä johdateltiin päättäväisesti ulos siksi aikaa, kun meitä vanhempia informoitiin opetuksesta ja koulun käytännöistä. Yllätyksekseni nuorukainen heilutti kättään meille ja totesi, että bye. Illalla käydessämme 21. hääpäivän kunniaksi yhdessä syömässä, nuorukainen (6v.) totesi tarjoilijalle: "I take matsumoto and Coca-Cola".