IMG_2833.jpg

Lupasin jo vuosia sitten itselleni ja lupasimme toisillemme puolisoina, että emme enää eläisi "sitku" vaan "nytku" -elämää. Pyrkimys siihen oli jo muuttaessamme Iittiin, mutta lopputuloksena oli, että ehdimme asua 10 vuoden aikana saman katon alla vajaat 2 vuotta. Sitten vauhti vain kiihtyi ja kiihtyi molempien työelämässä ja aikaa oli häviävän vähän perheelle tai puolisolle saati itselle. Ei ollut varaa sairastua tai väsyä. Minun elämäni pyöri kodin, päiväkodin ja työpaikan oravanpyörässä. Suoritin elämääni siinä mielessä huonosti, että en ehtinyt itseni kehittämiseen, sillä jokapäiväisessä selviytymisessä oli minulle ihan riittävästi. Venyin aina vaan ohuemmaksi ja ohuemmaksi.


Nyt kun viimein olemme siinä tilanteessa, että olemme saman katon alla ja elämässä on seesteinen vaihe (lue viikon syysloma eli fall break), minua ei harmita oikeastaan mikään. Lähiympäristö alkaa näyttää tutulta ja tiedän kuinka käydä kaupassa tai lääkärissä (tai hammaslääkärissä). Postiasioinnit on toistaiseksi hoitanut vanhin lapsosista ja apteekin mies. Minulla on viimein aikaa raivata säännöllisesti massiiviset pyykkivuoret, jotka lasten kasvaessa eivät muuten pienene, siivota, laittaa huolella ruokaa, treenata ja jopa lukea. Meillä on ollut aikaa istua saman ruokapöydän ääressä. Martti Luther olkapäällä on hivenen hiljentynyt, sillä meitä puolisoita vastaavassa tilanteessa so. kotirouvina on täällä aika monta ja monesta maasta. Oy Perhe Ab ei näissä olosuhteissa toimisi sujuvasti ilman minun lähes kokopäiväistä panostani.


Lasten tähänastista panostusta kouluun arvioitiin lokakuun lopulla nk. learning conferenceissa. Varsinaista koulua ei ollut learning conference -päivinä, vaan koko koulu keskittyi lasten, vanhempien ja opettajien välisiin keskusteluihin. Käytännössä lapsen jokaiselle opettajalle piti varata aika, joka nuoremmilla lapsilla ECC:ssa ja Elementary Schoolissa oli 20 minuuttia/opettaja ja Middle ja High School - oppilailla 10 minuuttia/opettaja. Ajanvaraus hoitui nettipalvelun kautta ja sain valmiin listan molempien päivien henkilökohtaisesta aikataulustani sähköpostiini. Juniori ei ollut keskustelussa mukana, mutta kaikki muut lapset osallistuivat aktiivisesti. Kahdella vanhemmalla lapsella meni käytännössä yksi päivä arviointikeskusteluihin.   


Lapset saivat opettajiltaan pääsääntöisesti positiivista, rakentavaa ja kannustavaa palautetta. Drama works taitaa olla kahden vanhemman lapsen lempiaineita ja molemmat ovat myös kunnostautuneet ko. opinnoissa. Lasten oli pitänyt myös itse arvioida kehittämiskohteitaan eri oppiaineissa. Esimerkiksi physical educationissa kolmen vanhemman tuli asettaa omat harjoitustavoitteet tulevalle talvikaudelle. Mielestäni järjestely on erittäin toimiva! Kaikki kolme ovat tällä hetkellä sitä mieltä, että liikuntatunnit ovat ihan toisenlaisia kuin Suomessa ja liikunnasta voi ehkä olla jopa iloa. Kaiken huippuna toinen teineistä vietti seuraavana sunnuntaina seitsemän tuntia sciencen labraraportin kanssa ihan vapaaehtoisesti, mikä sai minut kyllä laittamaan rastin seinään.


Minä saavutin toisen syksyn tavoitteistani viime sunnuntaina. Juoksin elämäni toisen maratonin Brussel Airport Marathonilla ja aikani oli 46 minuuttia nopeampi kuin edellisessä, vuoden 2014 Pariisin maratonilla.

 

Aloitin nk. vakavan treenaamisen kaksi vuotta sitten syksyllä, jolloin aloin juosta aamulenkkejä koirien kera. Alussa vauhtini oli minimalistinen, mutta matka piteni pikkuhiljaa talven edetessä. Aamuiset rämminnät kelillä kuin kelillä ja pilkkopimeässä metsässä auttoivat minua jaksamaan töissä ja eivät olleet kenenkään muun ajasta pois, koska kaikki muut nukkuivat vielä klo 5.15 arkiaamuna. Jalat vahvistuivat, en juurikaan sairastellut ja minä jaksoin.


Matkana maraton on tarkalleen 42 195 metriä. Noin 30 kilometriin asti pystyy pääsääntöisesti juoksemaan elimistön omilla glykogeenivarastoilla, mutta sen jälkeen voi tulla nk. seinä vastaan. Puolet matkasta meni kevyesti alle ajan, jolla juoksin edellisen puolimaratonini ja pidin alle viiden tunnin maratonvauhdin pitkään. Askellukseni muuttui töpöttelyksi n. 29 kilometrin kohdalla ja oli sitä aina n. 39 kilometriin saakka, jonka jälkeen pysyin taas kiristämään hiukan tahtia. Välissä kävi mielessä luovuttaminen ja koko suorituksen järjettömyys. Polveen sattui välillä kovaa ja urheilujuoma maistui ihan hirveältä ja jäi käytännössä juomatta. Nk. raatobussi eli keskeyttäneitä juoksijoita kerännyt auto ohitti minut loppumatkasta ja juoksin pitkään sen ja ambulanssien perässä. Brysselin maratonilla on viiden tunnin aikaraja ja käytännössä tiet aukenivat takanani sitä mukaa kuin etenin. Pelkäsin, että en saa juosta maaliin saakka, mutta päätin silti jatkaa, kunnes minut pysäytetään. Viimeisille kilometreille sain lisäbuustia Hennan ja mieheni kannustuksesta ja saavuin maaliin klo 14.14. Maali sulkeutui klo 14.15. 


Tällä hetkellä kellun edelleen jonkinasteisessa euforiassa, vaikka kävelen kuin vanhus. Sain virallisen maratonajan. Saavutin tavoitteen vaativasta matkasta huolimatta. Minun jalkani ja tahtoni riittivät viemään minut maaliin saakka. Kaikki on mahdollista, jos vain tahtoo riittävästi ja tekee määrätietoisesti töitä tavoitteen saavuttamiseksi. Ennen seuraavan tavoitteen asettamista haluan vielä hetken fiilistellä ja pitää kiinni tästä tunteesta. 


Tällä viikolla koko perhe H lomailee, kukin tyylillään. Osa nukkuu pitkään, osa lojuu sängyssä muuten vaan puoleen päivään. Tosin yhdellä kyllä riittää virtaa vaikka muille jakaa. Minä herään aina ajoissa, mutta saan aamun kokonaan itselleni. Koirat ovat onnellisia, kun kaikki ovat kotona. On aikaa pysähtyä hetkeksi. Näin on hyvä.


Bonne journée - have a good day