Joskus kuvittelin, että joulua voi viettää vain lumen keskellä ja että joulua tai joulutunnelmaa ei edes tulisi missään "etelän mailla".  Täällä Brysselin kupeessa takapihan nurmikko pitänee kohta taas leikata ja aatonaattona satoi reippaasti vettä ulkolämpötilana +10 astetta. Silti tämä on yksi parhaista joulupäivistäni perheeni kanssa ja perheen joulukonservatiivit tuntuvat löytyvän tänä päivänä meidän nuoremmasta sukupolvesta minun sijaani.

 

Perinteisesti meidän perheessä ei ole menty jouluaattona minnekään, vaan on jännitetty, kuka löytää mantelin riisipuurosta, katsottu Lumiukko -elokuva, kuunneltu joulurauhan julistus, käyty saunassa, luettu jouluevankeliumi, syöty hyvin ja runsaasti ja illalla pukki on tuonut lahjoja tavalla tai toisella; yleensä siten, että mieheni on pitänyt mennä pitelemään pukin poroja paikoillaan. Tämä vuosi poikkesi siinä, että kävimme koko perheellä Brysselin Suomen Merimieskirkon jouluaaton hartaudessa Ylösnousemuksen kappelissa. Em. vaati jonkin verran diplomatiaa ja yhden rippikoululaisen nimenkeruuvelvollisuuden, mutta osoittautui varsin mukavaksi ja jopa yhteisölliseksi kokemukseksi. Saarnan kohdalla tai sen sijaan paikalla olevat lapset saivat avata alttarilla olevan paketin, josta kuoriutui Jeesus -lapsi. 

 

Mielestäni pappi otti melkoisen riskin pyytäessään joukon varsin eläväisiä lapsosia kirkon eteen avaamaan yhdessä pakettia, jonka sisältö oli kaiken kukkuraksi posliinia. Riskin otto kannatti, sillä joulun sanoma tuli mielestäni paljon kirkkaammaksi, kun joukko lapsia oli ihmettelemässä joulun lahjaa seimen äärellä. Poikani tosin totesi kuulleensa tämän tarinan ennenkin [sic] ja kun keskusteltiin kameleista (ja itämaan tietäjistä), hän asiantuntevasti kertoi, että Mongoliassa kameleita käytetään edelleen ratsuina. (Lähde: Maailman eläimet äänessä).

 

Lienee osoitus jonkinlaisesta henkisestä kehittymisestäni, että poikamme lausumat olivat mielestäni lähinnä koomisia ja jopa jonkinlaisen ylpeyden aiheita, kun aikaisempi tiukkapipoisempi minä olisi lähinnä kiemurrellut (myötä)häpeästä. "Tästä tuli nyt numero" olisi ollut minulle huono juttu. Kiitos eräälle taannoin teatterikurssia pitäneelle pariskunnalle ja muutamalle näyttelijälle (ja ohjaajalle), häpeästä on tullut minulle jopa voimavara. Jos ei uskalla ottaa riskiä, jos ei uskalla heittäytyä, ei voi näytellä. Heittäytyminen vaatii myös luottamusta paitsi itseen myös vastanäyttelijöihin ja aina on olemassa epäonnistumisen riski. Jos avaat itsesi, on olemassa riski, että tulet loukatuksi, sinulle ehkä nauretaan, näytät naurettavalta. Mutta mitä sitten? Kun pääsee häpeän yli, pystyy tekemään lähes mitä tahansa. 

 

Häpeä sinänsä on terve tunne. Jos ei tunne myötätuntoa tai häpeää, ei kykene periaatteessa elämään yhteiskunnassa tai yhteisössä sen sosiaalisten sääntöjen mukaan. Paitsi tietysti narsistina tai muuna vastaavana häirikkönä. Minulle iskostui pienestä saakka Häpeä isolla H:lla. "Ettet häpeä", jos teki jotain ei -sallittua. "Oma kehu haisee", jos erehtyi kertomaan itsestään jotain positiivista koulussa. Murrosiässä en muuta kuin hävennyt (vartaloani). Olin vääränlainen, väärässä paikassa tai ainakin jollain tavalla huono. Ja jos jossain jollain tavalla menestyi, niin sattui vaan hyvä tuuri tai onnistuin feikkaamaan hyvin. Taisipa viedä tuon jälkimmäisen huijarisyndrooman mukanani ihan työelämään saakka. 

 

Se, että pääsee häpeän yli, ei tarkoita, että itse tunne katoaisi minnekään. Sitä vain pystyy hallitsemaan. Kyse on ennen kaikkea balanssista. Ilman hallintaa ja heittäytymistä en olisi kyennyt heilumaan ilta toisensa jälkeen yhtä elämäni parhaista kesistä kesäteatterin näyttämöllä Simpauttajan Juulina. Ilman häpeän hallintaa en kehtaisi juosta julkisella paikalla ja ilman balanssin tavoittelua en olisi nyt tässä ja täällä (Belgiassa).

 

Suomessa on monia hyviä asioita, totesivat teinit ja mieheni käytyään joulun alla pikaisti kotimaassa. Siellä oli kiva käydä haistelemassa pakkasilmaa ja tapaamassa kavereita, mutta sieltä oli kiva palata kotiin. Koulu alkaa vasta tammikuun toisella viikolla, mutta koko lapsilauma taitaa jo odottaa uutta vuotta ja uusia juttuja. Toiseksi nuorin pääsee taas soittotunneille ja juniori taas jalkapalloilemaan. Keskimmäistä haastetaan oppimaan oppimista ja varsinkin matematiikan soveltamista. High schoolilainen on nyt vain aivan omaa luokkaansa kaikessa, niin kuin on aina ollut (uskoisi vain sen nyt itsekin). Koko lauma on löytänyt hyviä kavereita koulusta ja kuvaavinta lie se, että lähes kaikki heistä ovat eri kansallisuuksia. Lapset on otettu vastaan ilman ennakko-oletuksia sellaisina kuin he ovat. Juniori on tähän menessä käynyt lähes kymmenet kaverisynttärit ties missä ja esikoinen matkustaa eri puolille Brysseliä tapaamaan kavereitaan lähes joka viikonloppu (ellei sitten Aacheniin tai Amsterdamiin).

 

Suomalaisena häpeä tahtoo seurata mukana täällä ulkomaillakin. Kynnys puhua englantia saati ranskaa on korkea. Entä jos mokaa jotenkin? Entä jos ei tulekaan ymmärretyksi? Puhumisessakin on vain pakko ylittää kynnys joka kerta. Myönnän, että käytän kaupassa mieluummin automaattikassaa, jotta minun ei tarvitse ottaa kontaktia myyjään (jotka muuten joissain kaupoissa eivät puhu sanaakaan englantia). Ranskan kurssilta saadut alkeet ovat onneksi madaltaneet kynnystä ja edelleen arvon, lähdenkö jatkamaan ranskan opiskelua kevätkaudella. Ilman ranskaa täällä ei ole toivoakaan työllistymisestä, mutta tällä oppimistahdilla kykenen puhumaan kieltä ehkä reilun viiden vuoden päästä. 

 

Ensi vuoden tavoitteena, kunhan näistä joulun suklaaövereistä pääsen, ajattelin edelleen jatkaa asioiden ällistelyä, käydä useammassa museossa, päättää, mitä teen elämässäni seuraavaksi ja jatkaa juoksemista. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla myös on joku, jonka kanssa juosta (koirien lisäksi). Lähistöllä asuva amerikkalainen rouva treenaa Pariisin maratonille kuten minäkin. Hän on tosin huomattavasti minua nopeampi, mutta pystyy/suostuu onneksi hölkkäämään hitaampaa tahtia (minun ponnistellessa tasoilla 3-5). Viikottainen kuulumisten vaihto sujuu jo kohtuullisesti englanniksi ja joka kerta sitä oppii jotain uutta. Tässäkin maali tai kilpailu ei ole se olennaisin asia, vaan matka sinne.

 

Matkustaminen on toivottavasti jossain vaiheessa ensi vuotta hiukan helpompaa. Nyt pihassamme on peräti auto, mutta koska auton rekisterikilvet kulkevat omistajan mukana, autolla ei vielä ajeta. Onhan tuo jo kohta kuukauden päivät meidän ollutkin. Toisinaan tämän maan byrokratia on käsittämätöntä ja kovin pitkäkestoista. Tästäkin huolimatta tämä sakki nautti välipäivien lomasta ja siirtyy pian kohti uuden vuoden haasteita.

 

Joyeuses Fêtes et une Bonne Année 2019 <3