Otsikko lienee melko kliseinen, onhan se esimerkiksi Suomen hallituksen viestinnässään käyttämä termi COVID19 -nykytilanteesta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vanhaan (toimintakulttuuriin, toimintatapaan?) ei ole paluuta. Mekin oivalsimme, että paluuta ei ole. Tosin meidän tapauksessamme se tarkoittanee käytännössä melko pientä epämukavuutta, mutta toki vähempää kokemuksellisuutta. Todennäköisesti tulevan ja toistaiseksi viimeisen Belgia -vuoden matkustuskokemukset jäävät meillä varsin vähäisiksi. Haaveenamme oli ehtiä vielä kiertämään Keski-Eurooppaa, koska se on täältä katsottuna lähellä - Belgian alueella lähes kaikki on tunnin ajomatkan päässä. Sen sijaan pysymme todennäköisesti aika paljon kotosalla ja mikäli se on mahdollista, normaali arki pyörähtää käyntiin vasta elokuun lopussa.

Lasten koulu päätti jatkaa etäopetusta lukuvuoden loppuun. Kouluun pääsevät 2. ja 6. luokan oppilaat, jotka ovat omien koulujensa vanhimpia, sekä ne 11. luokkalaiset, joiden extended essay vaatii koulun laboratorioiden käyttöä. Kaikkia harmittaa, sillä yksikään meidän joukostamme ei pääse koululle ja lukuvuosi päättyy 24.6. Kyse on ennen kaikkea vertaisten puutteesta. Ymmärrän toki, että yksityinen koulu ei halua ottaa riskiä oppilaiden eikä myöskään henkilökunnan suhteen ja toisaalta etäopetus ei ole mahdollista osittain. Veikkaan myös, että koulu ei ota riskiä syksylläkään, jos epidemian uusi aalto tulee silloin. Itse etäopetus on kyllä sujunut loistavasti, sillä se tuntuu työllistävän jokaista sopivasti. Jokaisella on myös ”live”-opetusta zoomin kautta ja videot ja muut verkkomateriaalit ovat ahkerassa käytössä. Me olemme onnekkaita, sillä koulu tarjoaa niin laitteet kuin materiaalit ja opetuksen oppilailleen ja toteutusta on paitsi mietitty, myös kehitetään koko ajan. Osalle lapsista metodi sopii paremmin ja osalle heikommin. Me olemme onnekkaita myös ajoitusmielessä, sillä nyt valmistuvilla ei ole juhlaa eikä promia, eikä ollut varsinaisia IB -kokeitakaan.

Nuori mies teki viime viikonloppuna äidinkielen ja kirjallisuuden 9. luokan päättökokeen Suomeen ja huomenna on vuorossa ruotsi. Mielestäni Kulkuri -koulu on varsin mainio mahdollisuus suorittaa perusopetuksen opintokokonaisuuksia eli voin suositella sitä maailmanmatkaajille. Tosin sekin, kuten etäopiskelu yleensä, vaatii oppilaalta itseohjautuvuutta. Ensi vuonna tuleva 8. luokkalainen jatkaa suomen ja ruotsin parissa ja 2. luokkalainen varmaan aloittaa äidinkielen ja kirjallisuuden opinnot. Ei sillä, että hän sitä esimerkiksi lukemaan oppimisen takia tarvitsisi. Lähinnä vain siksi, että kaverin kootuista selityksistä noin puolet sanoista on englanniksi ja puolet suomeksi.

Minun introverttiydestäni kertonee se, että omassa elämässäni juuri mikään ei ole muuttunut lockdownista huolimatta. No ehkä se, etten kipaise tuosta vain kaupassa, sillä sinne voi mennä vai yksi kerrallaan ja viipyä korkeintaan 30 minuuttia. Jostain syystä mieheni on huomattavasti parempi kaupassakävijä noilla reunaehdoilla, vaikka ei jonottamisesta pidäkään. Positiivista minun kannaltani on sekin, että yliopisto on avannut useamman verkkokurssin, jotka pystyn suorittamaan loppukevään ja kesän aikana. Suoritan myös kaksi sellaista kurssia, joissa periaatteessa pitäisi olla ihan livenä paikalla. Ehkä jotain kertoo sekin, että suorittaminen kohottaa itsetuntoani, mutta toisaalta lähes jokaisella ihmisellä on arvonannon ja itsensä toteuttamisen tarpeita. Tulevalle kodin hengettäreksi lähtevälle maailmanmatkaajalle neuvoisin, että kun olet levähtänyt tarpeeksi, hanki harrastus, ala opiskella ja eivät työtkään olisi pahitteeksi.

Meillä kotona on vanha kunnon Wii -pelikonsoli ahkerassa käytössä. Aamujooga avaa kummasti hartiajumeja. Myös lautapelit on kaivettu esiin kätköistä ja pelaamme lähes päivittäin roolipeliä (Runequest) ihan paperilla, nopilla ja mielikuvituksella. Gamemaster -tittelin on perinyt esikoinen ja viimeksi taistelimme skeletoneja ja zombeja vastaan. Olemme onnekkaita, sillä tällaista yhdessäoloa tuskin olisi ilman epidemiaa ja eristäytymistä. 

Itse koronan suhteen olemme melko rauhallisella mielellä. Suojaudumme kyllä ja pesemme käsiä ahkerasti, mutta jos se meille tulee, niin se tulee. Esikoinen lienee riskiryhmää, mutta sairastumisen uhkakuvaan ei etukäteinen pelko saati hysteria auta mitään. Pelätään sitten, jos on aihetta tai mieluummin vasta jälkikäteen, jos silloinkaan. Suomeen toivoisimme kaikki pääsevämme kesällä, mutta matkustaminen riippuu tautitilanteesta ja siitä, avaako Eurooppa keskinäisiä rajoja ja kulkeeko matkustajalauttaliikenne. Matka on kyllä varattuna valmiiksi, mutta suunnitelma ei olisi suunnitelma, jos se ei ole avoin muutokselle. Toisaalta, jos matkustaminen tarkoittaa sitä, että olemme ensin kaksi viikkoa karanteenissa Suomessa ja palattuamme saman verran Belgiassa, matkustamisessa ei ole mitään järkeä. 

Tuntuu siltä, että maailma on yhtäkkiä liikahtanut nopeasti paikoiltaan ja muutoksen suuruus näkyy todennäköisesti vasta jälkikäteen. Uusi normaali lienee ensinnäkin tämä etäily ja olisihan se aika mahtavaa, jos samalla ymmärrettäisiin esimerkiksi ekologisen jälleenrakennuksen kiireellisyys (vrt. Sitran megatrendit 2020), mutta valitettavasti epäilen asiaa. Korona ei ole ohi ennen kuin siihen on rokote, joka tuskin valmistuu vielä ainakaan vuoteen, vaikka presidentti Trump sellaista amerikkalaisille lupaileekin. Yhteiskunta ei voi olla vuotta kiinni ja tämäkin aika syöksee todennäköisesti Suomen ja koko Euroopan jonkinasteiseen taloudelliseen taantumaan. Kaiken kaikkiaan elämme historiallisia aikoja, joita todennäköisesti muistellaan jälkikäteen ”sinä koronakeväänä”.  Me olemme onnekkaita, sillä meillä on katto pään päällä, riitävä toimeentulo ja toisemme. Meille tässä ja nyt on arvokkainta, mitä meillä on.